TALOUSMONITORI
Tänään on sunnuntai, 28. joulukuuta 2014. Sivu on ladattu klo 23:32

Orjuuden ekonomia - ekonomian orjat


Sergei Ivanov: Keskiaikaiset orjamarkkinat Itä-Euroopassa.

Toimittaja: Riikka Söyring
6.2.2012 verkkomedia.org


Orjuuden ekonomia – ekonomian orjat

Vapaakaupan juuret ovat orjaekonomiassa, kirjoittaa Marvin T. Brown, San Franciscon yliopiston professori tutkielmassaan Free enterprise and the economics of slavery ("Vapaa yrittäjyys ja orjatalous").

Varhainen, virallinen, Adam Smithin Kansakuntien varallisuus -teokseen perustuva uskomus vapaakaupan olemuksesta kuului: "Ei johdu uskosta teurastajan, oluenpanijan tai leipurin armeliaisuuteen, että odotamme päivittäistä ateriaamme vaan heidän omanvoitonpyynnistään.

Luotamme heidän omanvoitonpyyntiinsä, emme heidän ihmisystävällisyyteensä, emmekä puhu heille tarpeistamme vaan heidän eduistaan."

Brownin mukaan sellaista viitekehystä ei ole vaikea kuvitella: pienyrittäjät tuottavat hyviä tuotteita toisilleen kannattavaan hintaan, ja pienissä ympyröissä se oli jokaisen edun ja itsesäilytysvaiston mukaista toimintaa: mikä on parasta itselle, hyödyttää myös naapureita.

Se on kuitenkin kuvitelmaa, sanoo Brown.

Kaupan todellisuus oli aivan toista. Kaupan keskus ei ollut pikkukaupungin torilla vaan Atlantin valtamerellä. Atlantin valtamerellä kuljetettiin miljoonia vangittuja afrikkalaisia orjiksi Yhdysvaltoihin ja Yhdysvalloissa kasvatettua sokeria ja tupakkaa eurooppalaisille.

Eurooppalaiset kaupitsivat omia tuotteitaan – luottoa ja aseita – Yhdysvaltoihin.

Kauppayhteydet Yhdysvaltojen, Euroopan ja Afrikan välillä olivat runsaat.

Robin Blackburn on arvioinut teoksessaan The Making of New World Slavery: from the Baroque to Modern ("Uuden maailman orjuus barokista nykypäivään"), että 21 miljoonasta orjuutetusta afrikkalaisesta 9 miljoonaa kuljetettiin Yhdysvaltoihin vuosien 1700 ja 1850 välillä. Näistä hävisi "kuljetushävikkinä" noin 5 miljoonaa kuljetusten aikana. Afrikassa orjuutettiin toiset 11 miljoonaa afrikkalaista.

Yhdysvaltoihin siis "asettui" enemmän afrikkalaisia kuin eurooppalaisia; väestösuhde alkoi tasaantua vasta 1880-luvun toisen massamuuttoaallon aikaan.

Brown kirjoittaa: "Totta, aiemminkin oli ollut orjuutta, mutta Atlantin orjakauppa oli ainutlaatuista. Ensimmäistä kertaa orjakauppa oli oleellinen osa globaalia ekonomiaa. Roomalaisillakin oli orjia, mutta he olivat tulleet orjiksi valloitussotien yhteydessä."

Blackburn kirjoittaa: "Voisi sanoa, että roomalaisia orjia myytiin, koska heidät oli kaapattu, kun taas afrikkalaisia kaapattiin orjiksi, jotta heidät voitaisiin myydä."

Kaupallisin termein ilmaistuna orjuus siis oli taloudellinen instituutio.


Orjuuden taloudellinen tausta

Eric Williams on dokumentoinut orjataloutta laajemmin teoksessaan Capitalism and Slavery ("Kapitalismi ja orjuus").

Plantaasit eivät olleet vain maataloutta vaan kaupallisia yrityksiä.

Williams valottaa orjakaupan laajentumisen syitä kuvaamalla kuinka plantaasien kasvu vaatii lisää työvoimaa, mutta koska tosiasiat työolosuhteista olivat jo ehtineet levitä potentiaalisen, eurooppalaisperäisen työväestön keskuuteen, he kieltäytyivät siirtymästä plantaaseille.

Työvoimaongelma ratkaistiin tuontityövoimalla.

Williams kirjoittaa: "Neekeriorjuuden syyt olivat taloudellisia, eivät rasistisia alkuperältään; sillä ei ollut tekemistä ihonvärin kanssa vaan hinnan."

Vasta myöhemmin, kun valkoiset alkoivat pelätä orjakapinoita, he alkoivat nähdä afrikkalaiset rodullisesti alempina.

Williamsin mukaan "Orjuus ei syntynyt rasismista vaan rasismi oli seurausta orjuudesta."

Brown kysyy sarkastisesti: "Plantaasit olivat toisin sanoen osa talouden toimintaa, joka loi sen vaurauden mistä Smith nautti kirjoittaessaan Kansakuntien varallisuus -teostaan. Miksi hän kertoo tarinan leipurista, oluenpanijasta ja teurastajasta?"

Se, minkä Smith jätti kertomatta orjista sekä Smithin kuvaamat ´näkymätön käsi´ja ´markkinoiden luonnollinen dynamiikka´ ovat dominoineet angloamerikkalaista talousajattelua ja luoneet sen markkinaoptimismin perinnön, joka estää meitä näkemästä, kuinka markkinat todella toimivat, Brown toteaa: Smithin talousoppeja on käytetty perusteena sille uskomukselle, että sääntelemätön markkinatalous edistää ihmisen vapautta.


Modernin orjatalouden juuret

Nykyaikaan Smithin opit ovat siirtäneet kaksi johtavaa taloustieteilijää, Milton Friedman ja Michael Novak. Friedman ehdottaa teoksessaan Capital and Freedom ("Pääoma ja vapaus"), että "Smithin markkinavoimia ohjaava ´näkymätön käsi´ on ollut markkinoita merkittävästi enemmän edistävä tekijä kuin hallituksen näkyvä käsi."

Brown sanookin, että "jos aiomme ymmärtää nykytaloutta, joka ajaa meitä kohti kestämätöntä kehitystä, meidän on tunnistettava orjuuden merkitys tämän talouden synnyssä".

Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen orjuus kiellettiin Yhdysvalloissa, mutta ne valkoisen väestön etuoikeuksien rakenteet, jotka rakennettiin orjuuden ekonomialle, jäivät.

Etuoikeus on käytännössä sama kuin aikana jolloin orjat tuottivat vaurautta tupakkaplantaasien omistajille sekä tupakan tukkukauppiaille Glasgow´ssa Skotlannissa – etuoikeus olla piittaamatta niiden ahdingosta, jotka tekevät työtä valmistaakseen vaatteemme, jotka siivoavat toimistomme ja tuottavat meille meidän perustarpeidemme tyydyttämiseen tarvittavan materiaalin, kirjoittaa Brown.

"Ei ole tarkoitus ehdottaa, että orjuus institutionalisoitiin perustarpeiden tyydyttämiseksi...päinvastoin, orjien tuotto saatiin ylellisyystarvikkeista kuten tupakka... Olisiko tehnyt jotain eroa, jos orjia olisi käytetty maanpuolustuksessa tai tuottamaan taloja tai ruokaa? Ei. Totuus kapitalismin ytimessä on, että tuotteella tai sen seurauksilla ei ole väliä; ainoa kriteeri on, saako sen tuottamisesta voittoa...Omistukseen perustuvassa taloudessa kaikki omistus on harmaalla alueella, ja jokainen pyrkimys säädellä omistusta tulkitaan hyökkäykseksi vapaata yrittäjyyttä vastaan..."


2000-luvun orjatalous on poliittinen valinta

John Schmitt Center for Economy and Policy Researchista tuo orjatalouden käsitteen lähemmäs nykypäivää tutkielmassaan Inequality as Policy: The United States since 1979 ("Epätasa-arvon politiikka: Yhdysvallat vuodesta 1979").

Schmitt kirjoittaa: "Aina 1970-luvun lopusta asti Yhdysvalloissa on ollut nähtävissä dramaattinen lisäys taloudellisessa epätasa-arvossa. Yhdysvallat on pitkään ollut maailman epätasa-arvoisin maailman rikkaista talouksista."

Suuren Laman aikaan 1930-luvulla alkanut taloudellinen tasa-arvoistuminen jatkui läpi toisen maailmansodan, ja oli sodanjälkeisenäkin aikana noin 30 vuoden ajan keskeinen tekijä.

Schmitt sanoo, että taloudellisen epätasa-arvon kasvun suuruudesta huolimatta, poliittinen keskustelu Yhdysvalloissa vain viittaa ohimennen tähän "kehitykseen".

Julkinen keskustelu ei myönnä ilmiön laajuutta eikä sen syistä puhuta kuin ylimalkaisesti.

Schmittin mukaan syynä taloudellisen epätasa-arvon kasvuun on määrätietoisesti harjoitetussa politiikoissa, jotka suunniteltiin varta vasten lisäämään epätasa-arvoa. Harjoitettujen poliitikkojen tausta on poliittisen voimatasapainon muutoksessa, joka suosii työnantajia ja sortaa työntekijöitä.

Sen jälkeen, kun ilmiötä ei enää voinut kiistää, alettiin etsiä selityksiä. Ensimmäinen tarjottu selitys on "teknologinen edistys", jonka takia kouluttamattomille ei pidäkään maksaa ammattitaidottomuudesta, mutta koulutukseen on panostettava.

Poliittisesti selitys oli mieluisa, koska sillä syy saatiin siirrettyä niille, jotka olivat päättäneet olla hankkimatta yliopistoarvosanaa.


Globalisaation harhat

Toinen standardiselitys, sanoo John Schmitt, on globalisaatio, joka on kuin luonnonvoima, jota ei voi väistää: globalisaation oletetaan laskeneen työntekijöiden palkkoja, koska he joutuvat kilpailemaan työpaikoista muiden maiden matalapalkka-työntekijöiden kanssa, ja koska tuotantoa siirretään sinne, missä tuotantokustannukset ovat matalammat.

"Globalisaatio on vähemmän suosittu selitysmalli poliittisessa diskurssissa, koska se myöntää sosiaaliset kustannukset, joita markkinoiden integraatiosta seuraa; selitysmalli uhkaa eliitin talousprojektia."

Schmitt huomauttaa: "Ekonomistit ja poliitikot käyttivät suurimman osan 1980- ja 1990-lukua väittämällä, että vain kaupan laajentaminen oli tie kansalliseen vaurauteen. Tässä viitekehyksessä globalisaation syyttäminen tuloerojen kasvusta muuttuu kiusalliseksi, koska sen piti rikastuttaa kaikki... Olen huomannut globalisaation joustavaksi työkaluksi Euroopassa ja Yhdysvalloissa käydyssä debatissa. Amerikkalaisille ja eurooppalaisille työntekijöille kerrotaan, että heidän tuleva vaurautensa riippuu globalisaation etenemisestä: enemmän globalisaatiota. Toisaalta heille myös kerrotaan globalisaation etenemisen tarkoittavan sitä, että meillä ei enää ole varaa nykyisenkaltaisiin hyvinvointiyhteiskuntiin."

"Globalisaatio kuvataan myös joksikin, mikä tapahtuu meille. Todellisuudessa globalisaatio on monitahoinen, monikerroksinen prosessi, jossa integroidaan pääomia, tuotantoa ja työmarkkinoita, ja sen sääntelystä pitäisi keskustella: me voimme valita miten pääomia, tuotantoa ja työmarkkinoita integroidaan... Yhdysvalloissa on yli kolmenkymmenen vuoden ajan valittu malli, joka hyödyttää korporaatioita ja niiden omistajia työntekijöiden kustannuksella. Jos olisimme valinneet toisenlaisen mallin toteuttaa globalisaatiota, talouden integraatio ei olisi aiheuttanut tuloerojen kasvua. Toisenlainen malli on mahdollinen."

Schmitt sanoo kolmannen selitysmallin olevan hänestä uskottavin: tuloerojen kasvu on seurausta vallan käytöstä; tuloerojen kasvua ylläpitää politiikka ja joka pakotetaan ihmisille politiikan kautta.

1930-luvulta 1970-luvulta kansalaiset järjestäytyivät: oli kansalaisoikeuksia, lasten, naisten ja kuluttajien liikkeitä, ammattiyhdistystoimintaa, ympäristönsuojelua – ja kaikkia näitä taloudellinen eliitti vastusti, turhaan. Talous kukoisti.

1970-luvun energiakriisi toi käänteen. Sääntelyn purkaminen, kaiken yksityistäminen, matalapalkkaisuus ja ulkomaankaupan liberalisointi markkinoitiin tehostamisena, joka alentaisi liittovaltion kustannuksia. Ammattiyhdistysliikkeen rappioitumisen sanottiin parantavan Yhdysvaltain kilpailukykyä.

Toisin kävi.

Schmitt sanoo, että taloudellisen epätasa-arvon lisääntyminen ei ollut globalisaatiopolitiikan sivutuote vaan tarkoitus.


Velkaorjuus ja velan tuhoisat vaikutukset

Orjatalouden erään aspektin tuo nykypäivään ekonomisti, professori Michael Hudson. Hudson kirjoittaa tekstissään "How economic theory came to ignore the role of debt" velkaan perustuvan makrotalouden tuhoavasta vaikutuksesta.

Velan korot

  1. lisäävät tuotteen hintaan kuluerän, joka ei muodostu tuotantokustannuksista
  2. deflatoivat markkinoiden ostovoiman, joka muuten käytettäisiin tuotteiden ja palveluiden hankkimiseen
  3. eivät rohkaise investoimaan tai palkkaamaan työvoimaa
  4. aiheuttavat painetta palkkojen pitämiseen mahdollisimman alhaisina.

Kukaan tuskin odottaa tupakkatehtaan tiedottavan tupakoinnin vaaroista, joten ei pitäisi yllättyä, kun pankkisektori vaikenee velkatalouden haittavaikutuksista, onhan pankkien myyntituote velka, toteaa Hudson.

Hudsonin mukaan on ongelmallista, että hallitukset kautta maailman jättävät rahatalouspolitiikan keskuspankkien hoteisiin tai valtiovarainministeriölle, jonka virkamiehet on haalittu pankkipiireistä tai rahastonhoitajien joukosta. IMF:n tukemina, Chicagon koulukunnan oppilaat toteuttavat talouskuria ja vastustavat täystyöllisyyttä sekä työntekijöiden parempia oloja inflatoorisina; NAIRU-teoria on kunniassa.

Kohoavien palkkojen pelätään nostavan myös hintoja ja vähentävän (halvan) työvoiman saatavuutta, jos velkaorjuus vähenee.

John Schmitt on samoilla linjoilla Hudsonin kanssa. Amerikkalainen työntekijä, at-will employee, on muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta täysin työnantajan armoilla: potkut voi saada, jos sairastuu eikä kykene tulemaan työhön tai jos ei suostu tekemään ylitöitä. Palkallisia lomia, äitiyslomia, sairauslomia tai vanhempainvapaita ei tunneta.

Sairausvakuutuksen työntekijä kustantaa itse – jos pystyy.

Sosiaaliturva on olematon. Työntekijät elävät kulutusluotoilla, koska palkka ei riitä elämiseen.

Schmitt katsoo, että tämä johtuu heikosta järjestäytymisen asteesta: ammattiliittoihin kuuluu vain noin 13 % amerikkalaisista. Työntekijän asema on hyvin turvaton.

Tämä malli halutaan tuoda Eurooppaankin, peitenimenä käytetään "työmarkkinoiden joustavuutta" ja "työvoiman vapaata liikkuvuutta".

Työntekijöiden tarve ei ole vähentynyt, voimasuhteet työntekijöiden ja työnantajien välillä sen sijaan ovat muuttuneet, sanoo John Schmitt.


"Vapaasti liikkuvia työntekijöitä" Hong Kongin lentoasemalla.


Tarvitaan jotain muuta

Tekstin aloituspuheenvuoron saanut Marvin Brown saa myös päätöspuheenvuoron:

"Jos emme tunnista tätä pohjimmaista totuutta, orjataloutta kapitalismin sydämessä, epäilen, voimmeko koskaan löytää ratkaisuja niihin haasteisiin, jotka tänään ovat edessämme.

Omistamisen ekonomia, joka yhä hallitsee angloamerikkalaisen talousajattelun ytimessä, piilottaa meiltä jatkuvasti näkyvästi elävän maan ja työn kohtelemalla niitä omaisuutena.

Päästäksemme eteenpäin, meidän on tunnistettava maa – ja itse asiassa koko biosfääri – eläväksi systeemiksi ja ihmisen työ, olkoot tehty kouluhuoneessa, sairaalassa, kotona tai missä hyvänsä, vaurauden tuottajaksi sen sijaan että se nähdään eräänä omistamisen muotona... omistamisen ekonomia vaatii ylläpitämään riistoa ja sotilaallista kapasiteettia, jolla omaisuutta suojellaan niiltä joilla ei ole...

Tarvitsemme uuden ekonomian, jossa ihmisen arvokkuus on ihmisen vapaus ja perustuu yhteisöllisyyteen omistamisen sijaan. Tämä ei sulje pois vapaata yrittämistä... mutta vapauden täytyy perustua yhteisön jäsenyyteen, ei omistajuuteen. Meidän täytyy nähdä itsemme tämän sukupolven ja yhteisön jäseninä, jossa yhden vapaus on riippuvainen muiden vapaudesta."

Näin päättelee Marvin Brown.

Lue myös Olli Tammilehdon käännös Michael Chossudovskyn mietteistä koskien kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n vaatimia talousuudistuksia: Valuuttarahasto synnyttää sotia http://www.tammilehto.info/Chossudovsky.htm

***

Lähteet:

Free enterprise and the economics of slavery

Marvin Brown

[University of San Francisco, USA]
http://www.paecon.net/PAEReview/issue52/ Brown52.pdf


How economic theory came to ignore the role of debt

Michael Hudson

(University of Missouri at Kansas City, USA)
http://www.paecon.net/PAEReview/issue5 7/Hudson57.pdf
 

Inequality as policy: The United States Since 1979

John Schmitt
http://www.paecon.net/PAEReview/issue51 /Schmitt51.pdf

Riikka Söyring @ 6.2.2012 15:34


              
Ote alkuperäisestä uutisesta: