TALOUSMONITORI
Tänään on perjantai, 18. huhtikuuta 2014. Sivu on ladattu klo 11:03

Velka ja demokratia - onko kytkös katkeamassa?

Aristoteleen viides kirja, Politiikka, kuvaa sitä oligarkkien ikuista pyrkimystä muodostaa itsestään perinnöllinen aristokratia – mikä päättyy siihen, että tyranni kaappaa vallan tai pyrkimys aristokratian muodostamiseen tuottaa keskenään kilpailevia ryhmiä, koska jotkut perheet päättävät "houkuttaa kansan joukkoihinsa" ja muodostaa demokratian – jonka sisältä oligarkia jälleen nousee ja alkaa muodostaa aristokratiaa.

Käännös ja editointi: Riikka Söyring
30.12.2011, Verkkomedia.org 

 

Velka ja demokratia – onko kytkös katkeamassa?

Velka on ollut pääasiallinen ajovoima näissä muutoksissa. Velka polarisoi varallisuuden luotottaja-luokalle, jonka oligarkkihallinto päättyy, kun uudet johtajat (Aristoteleen "tyrannit") saavuttavat suosiota peruuttamalla velat ja suorittamalla omaisuuden uusjaon tai ottamalla koronkiskonnalla hankitut voitot hallitukselle.

Renessanssin jälkeen ovat pankkiirit kuitenkin siirtäneet poliittisen tukensa demokratioille. Tämä ei sinänsä heijasta tasa-arvoa tai liberaaleja poliittisia näkemyksiä vaan pikemminkin halua saada paremmat vakuudet lainoille.

Kuten James Stuart selitti vuonna 1767, kuninkaallisten ottamat velat olivat pikemminkin yksityisiä kuin todellisia julkisia velkoja. Jotta hallitsijan veloista olisi tullut julkisia ja sellaisia, jotka olisivat sitoneet koko kansakunnan maksamiseen, vaaleilla valittujen edustajien piti verottaa maksaakseen velkojen korot. Antamalla veronmaksajille tämän äänen hallituksessa hollantilaiset ja brittiläiset demokratiat tarjosivat luotottajille paljon varmemmat takeet maksun saamisesta kuin yksikään kuningas tai prinssi, joiden velat kuolivat heidän mukanaan. Mutta viimeaikaiset velkaprotestit Kreikassa ja Espanjassa viittaavat siihen, että luotottajat ovat siirtämässä tukeaan pois demokratioilta ja vaativat talouskuria, yksityistämisiä sekä kansallisomaisuuden myyntiä.

Tämä käänne on muuntamassa kansainvälistä rahoitusta uudeksi taloussodankäynnin aseeksi. Sen päämäärä on sama kuin on ollut sotilaallisten valloitusten päämäärä aiempina aikoina: ottaa haltuunsa maat, mineraalivarannot, infrastruktuuri sekä heruttaa suojelurahaa.

Vastauksena demokratiat ovat alkaneet vaatia kansanäänestyksiä siitä, maksetaanko velkojille myymällä julkinen omaisuus vai verojen korotuksilla, joilla lisätään työttömyyttä, palkkojen alentamisia ja taloudellsta lamaa. Vaihtoehto on alaskirjata velat tai jopa peruuttaa ne sekä ottaa taas käyttöön rahoitussektorin kontrolloiminen.

 

Velat anteeksi – "Puhdas taulu"

Lähi-idässä hallitukset ja hallitsijat julistivat "puhtaan taulun" säilyttääkseen talouden tasapainon. Korkojen veloittaminen tavaroiden tai rahan ennakkomaksuista ei alun perin ollut tarkoitettu polarisoimaan talouksia. Kun menetelmä esiteltiin kolmannella vuosisadalla e.a.a, kyseessä oli sumerilaisten temppelien ja palatsien sopimusjärjestely kauppiaiden ja yrittäjien kanssa – jotka tyypillisesti työskentelivät kuninkaallisessa virkakoneistossa.

Kahdenkymmenen prosentin korko (joka tuplasi alkupääoman viidessä vuodessa) oli tarkoitettu reiluksi osuudeksi maan vuokrasta, pitkän matkan kaupasta ja muista sellaisista julkisista sijoituksista kuin työpajat, oluttuvat ja veneet.

Kun järjestelmä yksityistettiin kuninkaallisten veron- ja vuokrankerääjien toimesta, "jumalallinen kuninkuus" suojasi maatalouden maksuvelvollisia. Hammurabin lait (noin 1750 e.a.a.) peruuttivat maksuvelvollisten velat esimerkiksi tulvan tai kuivuuden sattuessa. Kaikki tämän babylonialaisen dynastian kuninkaat aloittivat ensimmäisen vuotensa valtaistuimella peruuttamalla kaikki maatalousvelat julistamalla ´puhtaan pöydän´. Orjuus, maa- ja sato-oikeudet sekä muut sitoumukset "palautettiin" velkojille, jotta alkuperäinen "ideaalisen tasapainon" tila ja järjestys palautuisivat.

Logiikka on selkeä. Muinaiset yhteiskunnat tarvitsivat kenttäarmeijoita maanpuolustukseen, ja tämä vaati velkaantuneiden kansalaisten vapauttamista velkaorjuudesta. Hammurabin lait suojasivat vaununajajia ja muita taistelijoita joutumasta velkaorjuuteen samalla kun ne estivät velkojia ottamasta haltuunsa valtion tai muiden yhteismaiden vuokralaisten satoja, koska nämä vuokralaiset olivat palatsille "velkaa miesvoimaa ja sotilaallista palvelusta".

Egyptissä faarao Bakenranef (noin 720–715 e.a.a.) julisti velka-armahduksen ja poisti velkaorjuuden, kun Etiopiasta suuntautui Egyptiin sotilaallinen uhka (orjia ei voinut pakottaa sotajoukkoihin).

Diodorus Sisilialainen kertoo faaraon julistaneen, että velka oli mitätön, jos velallinen haastoi velan oikeellisuuden, eikä velkoja voinut osoittaa velan oikeellisuutta esittämällä kirjoitettua sopimusta (näyttää siltä, että velkojilla on aina ollut taipumus liioitella saataviensa määrää). Faaraon mielestä "olisi ollut absurdia sotilaan joutua vankilaan maksamattoman velan takia, eikä yksityisten kansalaisten ahneus saanut vaarantaa kaikkien muiden turvallisuutta".

Se tosiasia, että Lähi-idässä päävelkojat olivat yleensä palatsi, temppelit ja niiden rahankerääjät, teki poliittisesti helpoksi peruuttaa velat. Jopa Rooman keisarit polttivat veroluetteloita estääkseen kriisin. Mutta on paljon vaikeampaa peruuttaa velkoja, joita velalliset ovat ottaneet yksityisiltä luotonantajilta, varsinkin kun koronkiskomisen tapa alkoi levitä länteen päin Välimeren suunnalta jolloinkin 750 e.a.a. jälkeen.

Velka ei enää ollutkaan tapa tasapainottaa rahojen sisääntulon ja ulosmenon välistä ajallista aukkoa, vaan siitä tuli pääasiallinen keino maiden takavarikoimiseen. Velkojien voima ja tasainen talouskasvu harvoin käyvät käsi kädessä. Suurin osa tällä klassisella ajanjaksolla myönnettyjä velkoja koostui pienistä summista, joita oli myönnetty toimeentulon rajoilla roikkuville ihmisille ja jotka eivät saaneet tuloja ja menoja tasapainoon. Maiden ja muun omaisuuden takavarikko – ja henkilökohtaisen vapauden – pakottivat velalliset velkaorjuuteen, joka oli peruuttamaton.

Seitsemännellä vuosisadalla e.a.a. alkoi ilmestyä tyranneja (suosittuja johtajia), jotka nakkasivat aristokraatit yli laidan Korintissa ja muualla varakkaissa kreikkalaisissa kaupungeissa sekä peruuttivat velat.

 

Rooman aikainen demokratia

Solon perusti Ateenaan demokratian vuonna 594 e.a.a. kieltämällä velkaorjuuden. Oligarkit kuitenkin nousivat jälleen ja pyysivät Rooman apua, kun Spartan kuninkaat Agis, Kleomenes ja heidän seuraajansa Nabis yrittivät perua velat kolmannella vuosisadalla. Heidät murhattiin ja heidän tukijansa ajettiin ulos kaupungista: antiikin ajoista on historia toistanut itseään sikäli, että velkojien edut ovat olleet vastakkaiset sekä suositulle demokratialle että kuninkaalliselle vallalle, jolla oli keinot rajoittaa rahoitussektorin yrityksiä valloittaa yhteiskunta. Rahoitussektori tietenkin pyrki saamaan mahdollisimman paljon korkoa kasvavia velanmaksuvaatimuksia liitettyä kaikkeen talouden ylijäämään.

Kun Gracchuksen veljekset seuraajineen Roomassa yrittivät uudistaa luototusta koskevia lakeja vuoden 133 e.a.a. tienoilla, senaattoriluokka vastasi väkivallalla, murhasi veljekset ja aloitti sosiaalisen sodan vuosisadan. Velanantajaluokka voitti sosiaalisen sodan ja synkät ajat alkoivat: väestö orjuutettiin.

Aristoteles ei mainitse poliittisen kehittelynsä joukossa imperiumin rakentamista, mutta ulkomailla tehdyt valloitukset ovat aina olleet eräs suurimpia tekijöitä velkojen pakottamiseen vastahakoisille, ja sotavelat ovat yhä nykyaikana julkisen velan suurin yksittäinen tekijä. Antiikin historiassa on tästä paljonkin esimerkkejä.

Rooman johtavien historioitsijoiden joukossa Livius, Plutarkhos sekä Diodorus syyttävät tasavallan tuhoamisesta velkojien aloittamaa satavuotista sosiaalista sotaa, jolle myös poliittiset murhat olivat tunnusomaisia 133–29 e.a.a. välisenä aikana. Toisella vuosisadalla j.a.a. noin neljännes Rooman valtakunnan väestöstä oli velkaorjuudessa. Elossa pysyminen ja olemassaolo palautui maaseudun varaan.

 

Euroopan pankkitoiminnan elpyminen

Pankkitoiminta Euroopassa alkoi toipua, kun ristiretkeläiset, jotka olivat ryöstäneet Bysantin, palasivat ja laskivat liikkeelle ryöstökultaa ja ‑hopeaa Euroopassa. Kristillinen kirkko voitti vastenmielisyytensä koronkiskontaa vastaan temppeliritarien, hospitaaliveljesten ja kuninkaiden yhteistoiminnan takia: ristiretkiritarit lainasivat kuninkaille, jotta kuninkaat voivat maksaa kirkolle – ja käydä sotaa. Velkaantuneiden kuninkaiden kuolema kuitenkin kuoletti velat, ja pankkiirit menettivät rahojaan.

Pankkiirien katse kohdistui Hollantiin, joka pyrki irtautumaan Espanjan Habsburgien vallasta ja muuttumaan demokratiaksi. Se tosiasia, että Hollannin parlamentti teki sitoumuksia pysyvästä julkisesta velasta valtion nimissä mahdollisti Alankomaille lainojen nostamisen, jolla maa palkkasi palkkasotureita.

Ehrenbergin mukaan:

 

"Luotonsaanti oli heidän voimakkain aseensa vapaustaistelussa... kaikki tiesivät, että prinsseille myönnetyn velan takaisinmaksu riippui täysin heidän kyvystään ja halustaan maksaa takaisin. Asia oli toisin kaupunkien kanssa, jotka olivat myös ikään kuin korporaatioita, yksilöiden yhteenliittymiä, jotka ottivat yhteisvastuullisen velan. Yleisesti hyväksytyn, kirjoittamattoman oikeuden mukaan jokainen yksittäinen porvari oli omaisuudellaan ja omalla henkilöllään vastuussa kaupunkinsa veloista."

 

Parlamentaarisen hallitustavan saavutus rahoituksen alalla oli siis muuttaa velat julkisiksi ja sitoviksi riippumatta siitä, kuka istui valtaistuimella. Tämä on se syy, miksi kaksi kansakuntaa, Hollanti ja Iso-Britannia, vuoden 1688 vallankumouksen jälkeen kehittivät erittäin aktiiviset pääomamarkkinat ja muodostuivat sotilaallisiksi valtatekijöiksi. On jotensakin ironista, että demokratian edistämiseksi käydyn sodan rahoittaminen muodosti samalla symbioottisen kolmiyhteyden sodankäynnin, luoton ja parlamentaarisen demokratian välille.

Kun kahdeksannentoista vuosisadan demokraattiset uudistukset vähensivät maa-aatelin keinoja kontrolloida parlamenttia, pankkiirit siirtyivät joustavasti hankkimaan yhteistyösuhdetta kaikenlaatuisten hallitusten kanssa.

Saksa liittoutui laajan rahoitussektorin ja raskaan teollisuuden kanssa. Karl Marx kirjoitti optimistisesti, kuinka sosialismi muovaisi rahoitusteollisuudesta tuottavan sen sijaan, että se oli loinen. Yhdysvalloissa julkisen sektorin sääntely kulki käsi kädessä takuuvarmojen tuottojen kanssa. Kiinassa Sun Yat-Sen kirjoitti: "Aion muovata kaikista Kiinan kansallisista teollisuuslaitoksista yhden suuren yhteisen trustin, jonka omistavat Kiinan kansalaiset, ja jota toimintaa rahoittaa kansainvälinen pääoma molempien yhteiseksi hyödyksi."

 

Maailmansotien jälkeinen aika ja nykypäivä

Ensimmäinen maailmansota teki Yhdysvalloista Iso-Britannian sijaan maailman suurimman luotottaja-kansakunnan. Toisen maailmansodan loppuessa Yhdysvallat oli imuroinut itselleen noin 80 % kaikesta maailman monetaari-kullasta. Yhdysvaltain diplomaatit muovasivat IMF:n ja Maailmanpankin (World Bank, WB) luotottajien etujen mukaan, ja niiden avulla kaupankäynnin rahoitus lisäsi riippuvuutta pääasiassa Yhdysvalloista.

Lainat kaupankäynnin rahoittamiseen toivat mukanaan erilaisia ehtoja ja lisäsivät finanssioligarkian ja sotilasdiktaattorien valtaa. Demokraattinen vastaus jatkuvaan niukkuustyranniaan ja talouskuriin oli niin kutsutut IMF-kapinat, joista ei juuri ollut seurauksia ennen kuin Argentiina hylkäsi ulkomaanvelkansa kokonaan.

Samanlaista velkojia suosivaa talouskuria pakotetaan nyt Euroopalle Euroopan keskuspankki EKP:n ja Euroopan unionin virkakoneiston toimesta. Selvästikin on hallituksia opastettu pelastamaan mieluummin pankit kuin elvyttämään hyytyvää taloutta ja lisäämään työllisyyttä. Pankkien keinottelun ja roskaluottojen tuottamat tappiot aiotaan ottaa julkisesta taloudesta samalla, kun myydään kansallisomaisuudet ja leikataan julkista kulutusta. Kansalaisten vastaus "pelastustoimien" kasvattamaan velkaan on ollut protestit Islannissa, Latviassa, Kreikassa, Espanjassa... Kreikassa ja Espanjassa protestoidaan myös sitä, että hallitukset eivät aio (tai saa, koska EU ja pankit kieltävät) järjestää kansanäänestyksiä näistä ylimääräisistä maksuista luotonantajille.

Jokainen talous on suunniteltu. Perinteisesti tämä on ollut hallituksen tehtävä. Tämä rooli on luovutettu pankeille "vapaiden markkinoiden" nimikkeen alla. Luoton luominen sekä allokointi on siten vielä keskitetympää kuin jos se olisi julkisen sektorin käsissä. Valitettavasti vain rahoitustalouden ajallinen kehys on lyhyt, lähinnä verrattavissa iske, kahmi ja karkaa ‑menetelmään, joka johtaa varallisuuden riistoon. Voittoa tavoitellessaan pankeilla on taipumusta tuhota talous siinä samalla.

Ylijäämä menee pankeille maksettaviin korkoihin ja muihin maksuihin; mitään ei jää sosiaalisektorin peruspalveluiden rahoittamiseen. Uutta pääomaa ei jää investointeihin. Kun rahoituksen poliittinen kontrolli luovutetaan pankeille, seurauksena ei ole talouskasvua tai kohoavaa elintasoa. Velat kasvavat nopeammin kuin väestön kyky maksaa velkoja, ja tämä on ollut toistuva kuvio kautta historian. Velka kasvaa eksponentiaalisesti syöden talouden ylijäämän ja saattaen suurimman osan väestöä velkaorjuuteen. Talouden tasapainottamiseksi velat täytyy peruuttaa.

Nykyaikana demokratiat ovat innostaneet vahvoja valtioita verottamaan pääomatuloja ja varallisuutta sekä tarvittaessa alaskirjaamaan velat. Näin on tehtykin, milloin valtio luo itse oman rahansa ja luoton. Vähemmän helppoa se on, kun pankit muuntavat tuottoaan poliittiseksi vallaksi. Kun pankkien sallitaan säädellä itse itseään ja niille annetaan veto-oikeus hallituksen säädösten yli, talous vääristyy ja päästää luotonantajat spekuloimaan sekä tekemään suoranaisia petoksia, jotka ovat olleet viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden tuntomerkki.

Rooman valtakunnan tuho osoittaa, kuinka käy, kun pankit saavat mellastaa vapaasti ja valvomatta. Tällaisissa olosuhteissa vaihtoehto hallituksen suunnittelemalle taloudelle ja sääntelylle on velkaorjuus pankeille.

Demokratia vaatii talouden dynamiikan alistamista palvelemaan talouden tasapainoa ja kasvua – sekä pääomatulojen verottamista tai perusmonopolien pitämistä julkisen sektorin omistuksessa. Verottamattomuus tai omistusten yksityistämisen salliminen "vapauttaa" talouden pankeille alisteiseksi, ja niistä pankki saa pääomaa lisälainojen antamiseen. Velkavivutuksen avulla varallisuuden arvon inflaatio lisää pääomaa samalla, kun talous yleisesti ottaen velkaantuu lisää. Talous kutistuu, ja tase muuttuu negatiiviseksi.

 

Pankkiirien valta vs. kansanvalta

Rahoitussektorilla on nykyään niin paljon valtaa, että se hyödyntää hätätiloja ja kriisejä uskotellakseen hallituksille, että talous romahtaa, elleivät ne "pelasta pankkeja". Käytännössä poliittista valtaa siirtyy siis pankeille samalla kun taloutta keskitetään lisää samoihin käsiin. Malli on sama kuin muinaisessa Roomassa; liike on demokratiasta oligarkiaan. Antamalla etusija pankkiireille ja jättämällä talouden suunnittelu EKP:n, Euroopan unionin ja IMF:n käsiin uhataan riisua kansallisvaltioilta niiden oikeudet painaa rahaa ja verottaa. Pohjimmiltaan kyse on rahoitussektorin intressien asettamisesta vastakkain kansallisen itsemääräämisoikeuden kanssa.

Ajatus siitä, että itsenäinen keskuspankki olisi demokratian suuri saavutus ja sinetti (hallmark) on todellisuudessa kiertoilmaus sille, että tärkein poliittinen päätös – kyky luoda rahaa ja luottoa – on luovutettu rahoitussektorille. Sen sijaan, että olisi annettu kansalaisten kansanäänestyksellä kertoa, mitä haluavat, EU:n ja EKP:n organisoima pankkien "pelastusoperaatio" edustaa suuressa mittakaavassa kasvavaa kansallista velkaa. Yksityispankkien taseissa olleet Kreikan ja Irlannin velat on siirretty veronmaksajille.

Sama pätee Yhdysvalloissa, jossa veronmaksajien kontolle on siirretty syyskuun 2008 jälkeen 13 biljoonaa dollaria ($13 trillion) siirtämällä pankkien roskaluotot hallitusten taseisiin sekä lisäksi Yhdysvaltain yksityisesti omistetun keskuspankki FED:n rahaa roskasta ‑ohjelmilla, joiden arvo oli 2 biljoonaa dollaria ($2 trillion). Tämän järjestelyn ovat sanelleet rahoitussektorin edustajat, joita kaunistellen kutsutaan teknokraateiksi. Luotottajien lobbaajien nimittäminä on heidän virkansa laskea, kuinka paljon työttömyyttä ja lamaa tarvitaan, jotta talouden ylijäämä saadaan puserrettua niin, että velkojat saavat rahaa veloistaan. Tämän laskennallisen mallin itsetuhoisuus piilee siinä tosiasiassa, että talouden kutistuminen – velkadeflaatio – tekee velkataakan entistä vaikeammaksi maksaa.

Pankit, viranomaiset (tai edes valtavirta-ekomistit sen puoleen) eivät ole laskeneet talouden realistisia mahdollisuuksia maksaa – tarkkaan ottaen: maksaa kutistamatta taloutta. Heidän omistuksessaan olevien median ja ajatushautomoiden kautta he vakuuttavat suurelle yleisölle, että tapa rikastua nopeasti on lainata rahaa ja ostaa kiinteistöjä, sijoittaa osakkeisiin ja velkakirjoihin – joita inflatoi pankkiluotto – ja peruuttaa menneen vuosisadan progressiivinen varallisuuden verotus. Selkokielellä: seuraus on ollut roskatalous. Sen tarkoitus on rampauttaa erilaiset demokraattiset tarkistuspisteet ja siirtää valta rahoitussektorin käsiin sillä (ontuvalla) perusteella, että rahoitussektori on julkista sektoria tehokkaampi.

Hallituksen harjoittamaa sääntelyä ja suunnittelua kuvataan "tieksi orjuuteen", aivan kuin "vapaita markkinoita", joita pankkiirit kontrolloivat, ei suunniteltaisi oligarkkien epädemokraattisten intressien mukaan. Hallituksille kerrotaan, että niiden tulee maksaa takauksia veloista, joita on otettu hyödyttämään väestön varakkaimpia siirtämällä tappiot väestön valtaosalle.

Epäonnistuminen äänestäjien mielipiteen huomioimisessa jättää seurauksena olevat kansalliset velat pettävälle alustalle poliittisesti ja jopa oikeudellisesti. Velat, joita hallitukset ja ulkomaiset sijoittajat ovat kansoilleen pakottaneet, saattavat osoittautua yhtä huonoksi sijoitukseksi kuin Habsburgeille aikanaan myönnetyt velat. Veloilla ei ole kansalaisten lupaa, ja ne saattavat kuolla velan ottaneen hallituksen kuoleman myötä. Uudet hallitukset saattavat toimia demokraattisesti ja alistaa pankki- sekä rahoitussektorin palvelemaan taloutta eikä päinvastoin eli että talous palvelee pankkeja.

Ainakin kansakunnat voivat pyrkiä maksamaan ottamalla uudelleen käyttöön pääoman ja varallisuuden progressiivisen verotuksen, siirtämällä fiskaalisen taakan pääomalle ja omaisuudelle. Pankkien sääntely ja julkisen rahoitusvaihtoehdon tarjoaminen uudistaisi sosiaalisia demokraattisia ohjelmia. Islanti ja Argentiina ovat viimeisimmät esimerkit, mutta ei pidä unohtaa myöskään Saksaa vuonna 1931.

Matemaattinen peruskaava ja poliittinen periaate ovat käytössä: velkoja joita ei voida maksaa, ei makseta.

 

Lähteet:

  • Frankfurter Algemeine Zeitung
Riikka Söyring @ 30.12.2011 2:37


              
Ote alkuperäisestä uutisesta:
Debt and Democracy: Has the Link been Broken?

Book V of Aristotle’s Politics describes the eternal transition of oligarchies making themselves into hereditary aristocracies – which end up being overthrown by tyrants or develop internal rivalries as some families decide to “take the multitude into their camp” and usher in democracy, within which an oligarchy emerges once again, followed by aristocracy, democracy, and so on throughout history.

Debt has been the main dynamic driving these shifts – always with new twists and turns. It polarizes wealth to create a creditor class, whose oligarchic rule is ended as new leaders (“tyrants” to Aristotle) win popular support by cancelling the debts and redistributing property or taking its usufruct for the state.

Since the Renaissance, however, bankers have shifted their political support to democracies. This did not reflect egalitarian or liberal political convictions as such, but rather a desire for better security for their loans. As James Steuart explained in 1767, royal borrowings remained private affairs rather than truly public debts.[1] For a sovereign’s debts to become binding upon the entire nation, elected representatives had to enact the taxes to pay their interest charges.

By giving taxpayers this voice in government, the Dutch and British democracies provided creditors with much safer claims for payment than did kings and princes whose debts died with them. But the recent debt protests from Iceland to Greece and Spain suggest that creditors are shifting their support away from democracies. They are demanding fiscal austerity and even privatization sell-offs.

....