Tietty määrä epävarmuutta on voitava sietää. Tämä lause on minua aina miellyttänyt. Sen sanotaan olleen mm. yksi Freudin lempilauseista. Sama pätee myös kärsimykseen: sitäkin on tietty määrä voitava sietää mikäli aikoo kasvaa henkisesti.
Ja se pätee myös moniin muihinkin asioihin, erityisesti niihin, joita emme haluaisi sietää.
Pahuutta sen sijaan ei tule sietää.
Taistelu pahaa vastaan on syvähenkistä miehuutta mutta vaitiolo mielivallan edessä tai jättäytyminen tapahtumien armoille pelkuruutta ja väärää nöyryyttä, jossa korkeamman voiman tai ns. maailmanhengen (Hegel) uskotaan säätävän asiat omalla ja oikealla tavallaan.
Eino Kailan kirjassa Syvähenkinen elämä sanoo Aristofilos:
”Enkä minä suinkaan sano: Älä vastusta pahaa. Minä sanon suoraan päinvastoin: Vastusta pahaa kaikella voimallasi. Minkä tiedät oikeaksi, sen puolesta taistele järkähtämättä loppuun asti. Tämä on Iäisen Tahto.
Ja edelleen Kaila jatkaa kirjassaan:”Kun ’elämän valo’ sammuu, sitä ei voi kukaan toinen sytyttää, on vain odotettava, että se taas syttyy – ja kun se leimahtaa, havaitset sen kirkkauden aivan toisella tavalla kun se kerran on ollut sammuksissa”.
Usein vasta pysähtyessä ymmärtää asioita, joille on ollut sokea. Tai tarvitaan eräänlainen ’syöpä’ (kriisi), joka avaa tietoisuuden portit.
Se pätee myös yhteiskuntatasolla: tarvitaan ekologinen ja moraalinen syöpä, joka nyt jäytääkin vahvana ja uhkaa tuhota sivistyksen ja koko planeetan elämän.
Se eteneekin koko ajan kovaa vauhtia mutta sitä ei oteta vielä vakavasti, tarjotaan vain oireenmukaista hoitoa taustasyyt unohtaen. Lisää velkaa ja rahan painamista, joka vain kasvattaa ongelmia. Lisää ydinvoimaa, geenimanipuloitua ruokaa jne.
Nietzsche, tuo väärinymmärretty nero ja jumalaton henkisen yli-ihmisen puolustaja, joka omasi äärimmäisen tarkan psykologisen silmän, kärjistää:
”Niille joista välitän, toivotan kärsimystä, yksinäisyyttä, sairautta, kovaa kohtelua ja nöyryytystä.”
Kova linja, mutta sitä mieltä on myös Aiskhylos, tragedian vanha mestari. Tarvitaan ‘pikku kuolema’ jotta ylpeys murtuu, ’härkä kesyyntyy’… jotta kasvaa irti väärästä ja valheesta. Myös omasta pimeästä varjosta. Muuten uusi sielunliekki ei voi leimahtaa.
Sama pätee myös kulttuuritasolla: muutosta ei synny ilman vanhan kuolemaa. Rappiosta nousee se henki, joka mahdollistaa uuden ja paremman. Niin on aina ollut historiassa.
Ihmiskehon tasolla fyysisistä syistä johtuva vaikea ja vakava masennus tai psyykkinen oire on eri asia. Ihminen ei silloin pysty luomaan uutta ja vaatii siksi usein lääkehoitoa tuekseen. Vaihdevuosiin ja ikääntymiseen liittyvä ’fysiologinen masennus’ taas reagoi usein hyvin myös hormoonihoitoon.
Ihminen on kokonaisuus, jossa biologia on vain yksi osa. Kehon fysiologia on kuin kivijalka, jonka varassa psyyke toimiil ja sen horjuessa huojuu koko rakennus. Kun kaikki vaikuttaa kaikkeen niin myös vaikea psykologinen trauma, mikä on eri asia kuin kriisi, voi horjuttaa tätä kivijalkaa ja silloin tilapäinen lääkehoito on avuksi.
Mutta psykologisena, reaktiivisena ja kriisiin liittyvänä ei-vakavana ilmiönä masennus voi olla – ja yleensä on – myös merkki emotionaalisesta tervehtymisestä ja sisäisestä muutoksesta, heräämisestä ja kasvusta, henkistymisprosessista.
Heinz Kohut sanoo, ”ettei psykologisia häiriöitä tule nähdä ’sairautena’ vaan väliasemina ihmisen matkalla kohti uutta ja parempaa psyykkistä tasapainoa.”
Sama pätee sosiaalisiin kriiseihin: ne kertovat kulttuurin matkasta, väärän tien valinnasta ... uuden etsimisestä.
Kriisit ovat portaita uuteen: pahasta olosta ja ahdistuksesta huolimatta – tai juuri niiden takia – ihminen on silloin aidosti kasvotusten elämän totuuksien edessä eikä marssi rinta rottingilla muiden rummuttamaa tahtia vaan etsii syvempää otetta elämästä ja itsestään. Hän pystyy kokemaan herkemmin, näkemään paremmin ja hänen kykynsä ymmärtää ja ottaa muita huomioon paranee. Hän katselee elämää ’siedettävän ahdistuksen’ varjon alta.
Me siis tarvitsemme kriisejä.
Optimaalinen depressio, ’Hamletin tauti’ (ollako vai eikö olla?), auttaa myös pysymään irti siitä henkisestä saasteesta, jolla onton hedonismin ja ahneuden kyllästämä ’sian ajan’ kulttuuri yrittää meitä myrkyttää. Se auttaa pitämään sielun puhtaampana, syvähenkisenä. Siksi sitä ei tule paeta tai hoitaa.
”Syvähenkiseksi nimitämme henkistä elämää silloin, kun tunteen syvyysulottuvuus on suurin,; kun tunteen kohde, jokin arvo, tajutaan ’pyhäksi’ niin että se herättää alistuvaa ’hartautta’ ”, määrittelee Kaila.
Jos mitä niin juuri tätä "alistuvaa hartautta" tai pyhyyttä ajastamme puuttuu. Sen tilalle on noussut itsensä ylentävä narsistinen hybris, synnillinen ylpeys.
Sanotaan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Sen näemme niin yksilöiden elämässä kuin kulttuurien historiassakin. Sekin lienee Iäisen Tahto.
http://filosofia.fi/node/2406/
http://filosofia.fi/tallennearkisto/tekstit/3173
http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=5&id=3721
Seppo KJ Utria
Blogikirjoitus/Verkkomedia.org 30.07.2012
Seppo K.J. Utria @ 30.7.2012 12:57
Kaikki blogikirjoitukset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia mielipiteitä.