BLOGI
Tänään on maanantai, 31. elokuuta 2015. Sivu on ladattu klo 3:31

Maailman suurin ongelma on ihminen --- psyyken toiminnasta, osa IV

Kleinin teoria, josta kirjoitin edellisessä blogissani, kyseenalaisti Freudin Thanatos- tai kuolemanvietti teorian, jonka mukaan tuo vietti olisi selkeästi erillinen itsenäinen biologinen voima (”että oli tuhottava muita ettei itse tuhoutuisi”). Koska Eros tai elämänvietti pystyi sen kesyttämään näin ei voinut olla. Freudin Thanatos taas päinvastoin näytti ottavan lopulta niskalenkin Eroksesta ja selättävän sen.

Kleinin kuvaama sisäinen taistelu hyvän ja pahan välillä saattoi siis päättyä lopulta hyvän voittoon. Se tarkoitti psykologian voittoa aivobiologiasta, suurinta, mitä ihminen voi saavuttaa: itsensä voittamista, maailmankuvaa, jossa paholainen ei hallitse, jossa viholliskuvaa ei tarvitse etsiä itsen ulkopuolelta, ja jossa noitavainot ja ’terrorismin vastaiset sodat’ sekä pakonomainen suorittaminen ja kilpailu puhuvat omaa surullista kieltään maailmankuvan ja sielun ahtaudesta… henkisestä alennus- sekä ennenkaikkea puutostilasta.

Se, joka voittaa itsensä on paljon menestyksekkäämpi kuin se, joka voittaa tuhat kertaa tuhat miestä taistelussa. Sen, joka on voittanut muita taistelussa, voi uusi vastustaja vielä voittaa mutta itsensä voittanut on lopullinen voittaja. (Dhammapada)
 

Siitä esim. apostoli Paavalin, kristittyjä vainonneen entisen fariseuksen elämä on hyvä esimerkki: kristittyihin projisoitu viha ja sen synnyttämä syyllisyys suli ja tajunta pystyi ottamaan vastaan Mestarin opin, jonka innokkaaksi julistajaksi hän kääntyi kun rakkaus pääsi sisään hänen sieluunsa. Mutta uskonpuhdistaja Luther jää kääpiöksi: hän voitti lopulta vain osin sielunsa pohjalla asuvan raa’an väkivaltaihmisen, hänen syyllisyysongelmansa pääpukarin: ns. talonpoikaissodasta kertovassa kirjassaan hän mm. totesi,

”että on jo aika, että heidät (ahtaalle ajetut kapinalliset talonpojat) kuristetaan kuoliaiksi kuin hullut koirat... sellaiset ajat ovat nyt käsissä, että ruhtinas voi helpommin ansaita taivaan verenvuodatuksella kuin muut rukouksella.”



Yleensä hyvyyden voitto on kuitenkin pitkäaikaisen kehityksen tulos eikä seurausta alitajuisen äkillisestä hyökymisestä tietoiseen psyykeen sitä rajusti muuttaen. Vaarana jälkimmäisessä on, että sisäinen eheys jää saavuttamatta kun alitajuntaan torjuttu ’pahuuden bunkkeri’ vaatii jatkuvaa torjuntatyötä pysyäkseen piilossa ja poissa tietoisuudesta tai ulkopuolelle projisoituna. Kun sitä ei ole kesytetty, ihmisestä voi tulla saarnaaja tai julistaja, joka voi sortua myös pahuuteen kuten usein saamme lukea esim. uskonlahkojen ja kirkkojen johtajista.  

Paha voidaan ainakin valtaosin saada hallintaan ja se voi menettää tehovoimansa.

Ihmiskunta voisi välttyä tuhoamasta itsensä ja nousta korkeampaan henkisyyteen jos se ja erityisesti sen johtoeliitti alkaisi paremmin tiedostaa ja ymmärtää oman pimeän puolensa psykologiaa, erityisesti Kleinin kuvaamien varhaisten projektio-mekanismien luomia ja päällejääneitä varhaisia vääristymiä (Jungin ’Varjoa’), ja niiden ’oikeuttamia’ ja käynnistämiä alitajuisia tuhoisia tekoja, joita meneillään oleva ns. ’terrorismin vastainen sota’ (=oman sivilisaation ja demokratian vastainen sota) ja sen varjolla tapahtuva sivistyksen tuhoaminen ja epätoivoinen yritys alistaa maailma militaristis-ekonomisin keinoin pakanallisen ja barbaarisen totalitarismin (pyramidisilmän) ikeen alle, mm. edustavat. Kyse on ihmiskunnan syntiinlankeemuksen kenties viimeisestä huipentumasta, jossa pahasta tulee hyvää, toisen tuhoamisesta oman suuruuden mitta.

Lopetan tämän psyyken toimintaa kuvaavan sarjani tähän kirjoitukseen, jossa otan esille psyyken muita toimintamalleja, joilla se suojaa itseään todellisuudelta.

"Maailmassa on vain yksi ongelma - ihminen", sanoi Jung.


Voittamisen logiikka on sodan logiikkaa, egoismin ja ottamisen logiikkaa. Voittaja rientää ylevän narsistisen innostuksen vallassa suorituksesta toiseen. ”Hän ei ole enää ’human being’ vaan hänestä on tullut ’human doing’”, sanoo Tommy Hellsten osuvasti.

Hän on kadottanut ihmisenä olemisen itseisarvon ja alkanut kokea voitonriemua muiden kustannuksella, rakentaa muuria ympärilleen tekemällä elämästä sarjan suorituksia ja itsekkään kujajuoksun täydellisyyden perässä, jossa hän koko ajan pakenee muita ja pitää yllä suuruuden tunnetta muista saavutetun voiton avulla.

“Minulla todettiin keskivaikea masennus, jonka taustalla oli huonoa itsetuntoa, riittämättömyyden tunnetta ja täydellisyyden tavoittelua. Kontrolloin kaikkea ja pidin itseäni huonompana kuin muut, vaikka olin kruunattu kuningatar ja pitkä, hoikka nainen parhaassa iässä,” S muistelee.



Eikä itsekeskeinen ja perfektionistinen suorittaja käsitä, mikseivät kaikki halua olla tehokkaita ja kilpailla. Pahimmillaan tämä suorituskiimansa uhri on epäempaattinen, kyynis-narsistinen ’voittaja ottaa kaiken – tyyppi’ tai  ’sisäinen sankari’, jota suoritusten loputon takaa-ajo estää todelliselle elämälle antautumisesta ja niiden todellisten taakkojen kannosta, joita meidän ja ihmiskunnan harteille on pantu kannettavaksi. 

Paavo ’Suuri’ Nurmen lailla hän koko ajan juoksee muita karkuun voiton kiilto silmissään.  Peiliin katsoessaan hän ei näe ketään, vain suorittajan, todellisen itsensä varjon.

Hän kärsii pakkomielteisestä suoritusvimmasta ja usein näkee tehtäväkseen muiden pakottamisen tai kouluttamisen saman suoritusvimman ikeen alle, samaan sankaruuteen, jolla hän täyttää onttoa hybristään tai tyhjää itsetuntokuplaansa -- ja tuhoaa mahdollisuuksiaan pysyvään onneen, joka syntyy vain rakkaudellisessa yhteydessä toisiin.


Narsismissa on usein omnipotenssia, ihminen on kiinnostunut vain itsestään, on itseytensä vanki ja luulee itsestään enemmän kuin on. Aito kiinnostus itsestä edellyttäisi oman minuuden syvempää tutkimista mitä narsisti yleensä välttää ja pakenee koska haluaa pysyä sokeana itselleen ja omalle ihailluksi tulon tai peilauksen tarpeelleen ja suuriluuloisille pyrkimyksilleen.  

Hän ei halua tai voi kohdata sitä pettymystä, tosiasiaa, ettei ole saanut riittävää ihailua silloin kun sitä olisi kaivattu, siis lapsena tai sitten saatuaan sitä liikaa tai ansiottomasti (myös väärin ansioin), on jäänyt sen koukkuun eikä halua siitä luopua mistään hinnasta. Hän alitajuisesti haluaa, että kamera seuraisi häntä koko ajan, kuten BB-talossa tapahtuu.

Usein alitajunnassa kytevä varhaisen peilauksen puute johtaa kompensaatioon, kaikkivoipaisuuteen, jossa elämä otetaan omiin käsiin ja jossa ns. kovat arvot alkavat ohjata. Silloin elämä on jatkuvaa kilpailua ja vastustajan voittamista, joka korvaa rakentavan toiminnan.

Varhainen pettymys tai ’vain lusikallinen rakkautta’ voi siis tuottaa ’panssaroidun minuuden’, joka eristäytyy omaan vankilaansa, jonka muurin oma kaikkivoipuus muodostaa ja joka koko ajan pelkää sen menetyksen toistumista, joka kerran oli totta. Jos itseriittoinen kuori pettää, niin seuraa syvä masennus tai itsemurha. Masennus ja sen läpikäyminen onkin ainoa tie ulos tästä kierteestä mutta sitä ei sallita koska se heti estetään (’hoidetaan’) lääkkeillä.

*****

Torjunta tarkoittaa sitä, että mieli on siirtänyt jonkin kipeän asian (esim. insestitrauman) alitajuntaan ja torjunut (koteloinut) sen pois tietoisuudesta välttääkseen sen aiheuttamaa kipua. Mieli luo ankaran sisäisen pakon alla vaihtoehtoisen maailman ja suojautuu sietämättömiltä kivuilta jotta elämä olisi mahdollista. Se toimii mielekkäästi.

Kaikki varhaiset traumat (äidin kuolema, hyljätyksi tulo ym.) lapsi joutuu koteloimaan tunnemuistiin koska se ei pysty niitä mitenkään käsittelemään.

Niistä syntyy alitajuisia mökkyjä (paiseita, energiakenttiä), jotka häiritsevät myöhempää mielenrauhaa ja psyykkistä eheyttä sekä voivat aiheuttaa toiminnan pakkoa, levottomuutta tai ahdistavaa ja kiusallista uhattuna olon kokemista ja siten rajottaa elämää ja todellisuuden tiedostamista. 

Kun elämä väistämättä tuo eteen menetyksiä, niin tällainen ’möykkyalitajunta’ on niiden edessä hyvin haavoittuva ja se voi luhistua jo pienistäkin traumoista vakavasti. Siltä puuttuu varhain sisäistetty kokemus vanhemman rauhallisesta ja turvallisesta läsnäolosta ja se on siksi altis häpeälamaantumiseen ja itsensä puuduttamiseen, pahimmillaan ns. ’mustaan narsismiin’, vakavaan masennukseen, jossa olotila on jo lähellä olemattomuutta. 


Kieltäminen ilmenee niin, että mieli ei hyväksy jotain ahdistavaa asiaa, ei suostu ottamaan sitä vastaan, vaan sivuuttaa sen automaattisesti. Esim. tiukka kapitalisti ei voi nähdä sosialismin hyviä puolia lainkaan koska rajat ja vapauden rajoittaminen muistuttavat häntä vaikkapa lapsuudessa koetuista liian tiukoista rajoista tai nostavat pintaan alitajuntaan torjutun itsekkyyden aiheuttaman syyllisyyden, joka pitäisi kohdata jotta silmät voisivat avautua näkemään itsekkyyteen liittyvän vääryyden.


Myös alkukantainen idealisointi ja omnipotenssi (usko kaikkivoipuuteen) sekä devaluaatio, jossa arvo kielletään, kuuluvat projektiivisten (ulos heijastavien) mekanismien ohella ns. mataliin defensseihin.


Psykosomaattinen reagointi palvelee myös puolustusta: ruumis sairastuu mielen yrittäessä suojautua. Esim. Albert Speerin polvi sairastui hänen joutuessa kohtaamaan vastuutaan Hitlerin tuhokoneiston pönkittäjänä natsi-Saksan lopullisen tuhon häämöttäessä horisontissa. (Yrsa Stenius: Elämäni mies.). Toisaalta se on ’mielekäs’ ja hyväksytympi defenssi koska ruumiin oireilu ei ole niin vaarallista kuin psyyken oireilu kun siinä järki ei katoa.


Masennus taas usein suojaa psyykkiseltä kivulta, joka voi olla sietämätöntä. Kun on ’jäässä’ ei tunne mitään. Siksi masennuksen hoito ei ole yksiselitteinen asia.

Pitäisi ensin tehdä kehitysdiagnoosi ja miettiä, mitä kivuliaita alitajuntaan torjuttuja, usein varhaiseen situaatioon liittyviä traumoja, ns. epigeneettisiä tekijöitä,  sen takana voisi olla ja miten masennus ja lamaannus (itsetunnon vaje) yhdistyvät niihin ja miten ylläpitävä syy saataisiin eliminoitua jotta elämä sujuisi paremmin. 


Kehittyneempiä, korkeampitasoisia defenssejä ovat mm. torjunta (epämiellyttävän unohtaminen), älyllistäminen (järjen korostaminen), tunteen eristäminen (kylmä asialinja), reaktionmuodostus (laupeus, jonka takana on halu hallita), siirtäminen (toinen joutuu sijaiskärsijäksi), unohtaminen ym.


Myös huumori palvelee psyyken eheyttä; sen avulla voidaan sanoa asioita, joista muuten ei voisi puhua. Huumori on yleinen keino kateuden purkamisessa ja sen kielteinen muoto, irvailu tai naurettavaksi tekeminen oman vallan varmentamisessa: pelleksi tai naurettavaksi tehtyä on helppo hallita.

Median valta on siksi nykypäivänä nyrkin valtaa suurempi ja sillä hallitaan maailmaa.

Itsevaltiaat tyyppiset ohjelmat taas mahdollistavat poliitikkojen halveksunnan ja paradoksaalisesti suojaavat poliitikkoja koska pettymysten ruuti (aggressio) menettää tehoaan kun voi pilkallisesti nauraa kuvaruudun takana omalle ’tunaripoliitikolleen’. Se ei edistä demokratian asiaa, vaan päinvastoin etäännyttää osallistuvasta politiikasta, mikä juuri onkin ohjelman tavoite: pitää muistaa, että se on suunniteltu ohjelma.

Luovat ihmiset käyttävät – kuin mehiläiset toisiaan luodessaan pesälämpöä tiheään sulloutuneiden väreilevien yksilöiden monilukui-suuden avulla – self-objekteja erityisen tehokkaasti ja positiivisella tavalla hyväkseen: yleisö on heidän luovuutensa kaikupohja, joka saa heidät vakuutuneiksi siitä, että he ovat puhuneet. Suuri taiteilija ei koskaan luo itselleen vaan muille ja ajalleen, myös ajastaan. Friedell kuvaa tätä suhdetta elävästi ja helmeilevän kauniisti kirjassaan ja paljastaa valtavan ymmärryksensä mitä neron psykologiaan tulee. Hän sanoo:

”romaanisilla kansoilla on se etu germaanisiin (joissa suuri mies harvemmin edustaa koko kansaa vaan on ikään kuin poikkeustapaus, usein jopa hyljitty kuten esim. Beethoven tai jopa vainottu) nähden, että ne muodostavat ylen suotuisan ilmapiirin neroille, ne jopa tuottavat neroja ellei niillä sellaisia ole. Niidn keskuudessa on suuri mies aina kansan korkeampi ilmaus… noilla yhteiskunnilla, aivan erityisesti juuri renesanssin aikaan oli ainoalaatuinen temperature d’ame, vieläpä paheet ja intohimotkin, jotka muodostuivat elämää voimistaviksi, taidetta edistäviksi kiihoittimiksi.”


Tämä on self-psykologiaa puhtaimmillaan: kauneimmassa ja herkimmässä muodossaan selfin ja self-objektin välinen elävä ja luova yhteys ilmenee juuri luovuuden akteissa.

Myös liput ovat self-objekteja. Vapaamuurareilla ja salaseuroilla on omat symbolinsa, esim. ns. ’luumiehillä’ (skull & bones) pääkallo ja ristissä olevat luut, jonka tehtävä on grandiositeetin, ’kovan miehen’ roolin lujittaminen ja kuolemanpelon torjunta. Myös natsien hakaristi, arjalaisen ylemmyyden symbooli, oli self-objekti, jolla arjalaista ylemmyyttä suhteessa muukalaisiin korostettiin – kuten on juutalaisten tähtikin, hexagon, joka korostaa ’valitun kansan’ ainutlaatuisuutta ja ylemmyyttä Jahven edessä.

Kristittyjen risti taas on toisenlainen self-objekti, symboli, joka ei erottele ihmisiä ja rotuja ja kertoo Jumalan loputtomasta rakkaudesta koko ihmiskuntaa kohtaan. Valitettavasti monet tekopyhät kristityt ovat ottaneet sen palvelemaan puhtaasti itsekkäitä päämääriään.

Self-objektin avulla psykologiasta tulee elävää, tavoitehakuista ja dynaamista – ts. intentionaalista. Siihen tulee vahva subjektiivinen ja bergsonilainen ulottuvuus. Olen kirjoittanut siitä aikaisemmin muutaman blogin.


Vain voittamalla itsetunto-ongelmansa ihminen voi rakentaa turvallisen ja rauhallisen maailman. Siksi on tärkeää, että psykologia nostetaan johtavaksi ihmistieteeksi maailmassa. Sitä myös C.G. Jung painotti.

 

Teksti: Seppo KJ Utria
Verkkomedia.org, 19.06.2012

 

Lue myös:

Seppo K.J. Utria @ 19.6.2012 20:06


Verkkomedian julkaisemat blogit eivät edusta toimituksen kantaa.
Kaikki blogikirjoitukset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia mielipiteitä.