Miksi barbaarinen uho ja ihmisen alhaisimmat puolet ovat nousseet johtamaan Lännen toimintaa maailmanpolitiikassa? Miksi vallanhimo, tuho, tappaminen ja viattomien kimppuun käyminen on se moraalinen doktriini, johon Länsi on nyt sitoutunut vaikka sillä pitäisi runsaan syvyyspsykologisen tiedon kautta olla parhaat edellytykset valita rauhaa rakentava tie, joka johtaisi ihmiskunnan kokonaan uudenlaiseen aikaan ja korkeamman henkisyyden tilaan?
Väheksymättä mitenkään biologisia tekijöitä (ihminen on synnynnäisesti aggressiivinen olento, hänessä on biologinen pätemisen ja kilpailun tarve, joissakin hyvin vahvanakin) syyt barbarian kukoistamiseen lienevät pääosin kuitenkin psykologis-sosiaalisia siten että tuo valmius terveeseen aktiivisuuteen ja pätevyyden osoittamiseen kääntyy hyökkäävyydeksi ja tuhoavuudeksi tiettyjen olosuhteiden vallitessa. On kulttuureja, joissa ei esiinny psykopatiaa, joten biologia ei yksin riitä selittämään sen kasvua kulttuurissamme.
”Elämänvietti ja kuolemanvietti – toistensa vastakohdatko? Elämänvietin käsittäisin niin, että ihminen hankalissakin tilanteissa kieltäytyy antamasta periksi, yrittää jatkaa eteenpäin, löytää perille, elää.
Kuolemanvietti (tuo Freudin kummajainen/oma lisäys) sitä vastoin kummeksuttaa minua. Mitä se on? Tarkoittaako se sitä, että sellainen henkilö, jolla se on päällimmäisenä, on esimerkiksi itsemurha-altis? Tai sitä, että ihminen etsiytyy tilanteisiin, joissa kuolema on aina lähellä?
Eivätkö nämä kaksi viettiä neutraloi toisiaan? Onko toinen enemmän piilossa silloin, kun toinen on esillä? Vai onko joillakin vain toinen niistä vieteistä?
Mistä johtuu, että joitakin ihmisiä viehättää kuolema erityisesti – varsinkin toisten kuolema? Onko silloin kyseessä normaali tilanne, sairaus vai kenties kuolemanvietti?”
Psykologian approbatur 1999-2000
Oulun Yliopisto - Jutta Pyhäluoto
Olen kahdessa aikaisemmassa blogissani kosketellut psyyken toimintamekanismeja ja erityisesti ns. skitso-paranoidisen tilaan kuuluvaa split- tai halkomismekanismia vastauksena tähän Jutta Pyhäluodon kysymykseen.
Tässä kolmannessa ja vaikeammassa osassa toistan osin jo aiemmin kirjoittamaani mutta nostan esiin myös syitä, jotka edesauttavat näiden psyykkisten mekanismien kehitystä, joita psyykemme käyttää varmentamaan tai suojaamaan omaa ja usein jo väärälle kehityspolulle eksynyttä toimintamalliaan ja ns. vanginvartijatietoisuuttaan, jossa ylläpidetään sitä maailmankuvaa mikä on omaksuttu sen järjettömyyttä kyseenalaistamatta.
Tiedän, että moni ajattelee, ettei niin kaukana varhaislapsuudessa oleva kuin mitä nyt tuon esiin voi enää merkittävästi vaikuttaa nykyiseen mutta kannattaa muistaa, että kiinalainen viisaus etenee vielä syvemmälle: sen mukaan ihmisen tärkein elämänvaihe on kohdussa vietetty aika. Ja nykytiede näyttää tukevan tätä kiinalaista viisautta.
Tässä on analogia fysiikkaan: Kepler selitti vuorovesi-ilmiön selittyvän kuun vetovoimalla mutta Galilein hybris esti häntä ottamasta tietoa vastaan. Niinpä hän tokaisi, ”ettei niin kaukana oleva voi sitä aiheuttaa”.
Melanie Klein, lapsiin perehtynyt psykoanalyytikko, uskoi omalla tavallaan ’kuolemanviettiin’. Kun Freudin esittämää kuolemanviettiä (ja laajemmin koko Eros/Thanatos teoriaa) arvostellaan, niin Klein vedetään usein sen tukijaksi. Mielestäni kyllä katteettomasti.
Klein, toisin kuin Jung, jota ensisijaisesti kiinnosti tiedostamattoman ongelma, oli vain sikäli freudilainen, että hän toimi ns. viettipsykologian pohjalta ja keskittyi siihen vuorovaikutukseen, jota vietit (pääosin seksuaali- ja aggressiovietti) käyvät varhaisen kasvuympäristönsä kanssa ja mitä siitä myöhemmin seuraa tai sikiää psyyken sisällä tai tajunnassa. Mutta tässä sikiämisessä hän lähestyy kyllä Jungin ’Varjon’ käsitettä hyvin oleellisesti, josta olen aiemmin kirjoittanut.
Kleinille Thanatos merkitsi lapsen synnynnäistä sadistis-aggressiivista valmiutta reagoida frustroiviin (pettymyksiä tuottaviin) objekti-hahmoihin raivolla. Tämä raivo on nähtävissä myös eläimillä: kun niiden elintärkeitä asioita uhataan, ne muuttuvat hyökkääviksi ja tuhoaviksi käyden jopa syyttömien kimppuun.
Erityisesti äiti varhaisena ja tyydyttävänä objektina joutui helposti tämän raivon kohteeksi. Vauvan tajunnassa syntyi splitti ’paha äiti’ (paha rinta, joka ei anna maitoa) ja ’hyvä äiti’ (hyvä rinta). Kun sanomme, että joku on ’vittumainen’ niin se on heijastuma tuosta pahasta rinnasta, joka yhä kummittelee alitajunnassa. Muuten, siis ilman psykologista merkitystä, sanan ’vittu’ yhdistäminen pahuuteen olisi täysin luonnotonta.
Vaikeissa varhaiskehityksen traumoissa (esim. pahoinpitely, cicumcisio, insesti, nälkä) tapahtuu ns. dissosiaatio (lohkominen), jossa ahdistus ja muisto siitä torjutaan ja pakon alla (heikkona ja keinottomana) lapsi joutuu samastutaan aggressoriin, se on: henkilöön, johon hän vihansa projisoi (ilmiö tunnetaan ns. projektiivisena identifikationa) vaikka tämä olisikin vihattu, ei-tyydyttävä.
Siksi paradoksaalisesti dissosioitu pahuus ja viha siirtyvät seuraavaan sukupolveen automaattisesti ja vaikuttavat alitajunnassa joko omaa psyykkistä eheyttä tai ympäristöä koko ajan uhaten.
Mieleeni tulevat sanat: ”Minä (Jahve) kostan isien pahat teot aina kolmanteen ja neljänteen sukupolveen.”
Mitä enemmän meillä on varhaisia pettymyksiä ja traumoja tai omia fantasiaprojektioita (enemmän subjektiivisten kokemusten pohjalta luotuja kuin todellisia) suhteessa vanhempiimme, sitä vääristyneemmäksi kuva heistä väistämättä muuttuu koska näiden pettymysten tuoma viha alkaa häiritä kahdenvälistä suhdetta ja estää todellisen näkemistä.
Sisäinen mielikuva vanhemmistamme – kuten ei muistakaan – ei siis aina ole vihamielinen vain meille tuotettujen pettymysten ja traumojen vaan myös omien vietti- ym. tarpeiden ja fantasiamaailmamme luomien pettymysten projektiotyön seurauksena. Luomme siis itsekin tuota kuvaa omista tarpeistamme käsin eli olemme myös osin aktiivinen osapuoli jo varhaisista hetkistä lähtien.
Se ketä vihaamme alitajuisesti, ei voi toimia myöskään enää samaistumismallina kun oma riippuvuus vähenee itsehallintaan lisääntyvien keinojen vahvistuessa eikä hänen ohjeitaan enää kuunnella, oteta vastaan tai noudateta, niitä jopa kartetaan ’ihan periaatteesta’.
Tästä seuraa psyykkisen rakentumisen (ns. mentaation) häiriö, psyyken jakaantuminen ja eheyden puute tai Jungia mukaellen sisäisen ’varjohallituksen’ syntyminen sekä myös ego-heikkoutta koska ego kasvaa vain aidossa vuorovaikutuksessa, jossa ei tarvitse torjua mitään ainesta sen ulkopuolelle (Jungin ns. ’Varjoon’) vaan se voidaan integroida tai ottaa vastaan kuten kasvi ottaa vastaan maaperän ravinteet.
Heikko ego turvautuu mm. maaniseen defenssiin, hybrikseen, joka estää menetyksen vaatiman surutyön.
Kleinille se tarkoitti toistuvaa objektin vaihtoa, jossa varhainen pettymys ja tyydytyksen puute korvattiin koko ajan uusilla suhteilla ilman syvempää kiinnittymistä, jota varhaisen kehityksen traumat eivät sallineet. Kun ihminen elää pysyvässä rakkaudennälässä kuka tahansa saattaa hetkeksi korvata joskus menetetyn rakkauden. Esim. nainen voi hullaantua ja heittäytyä suhteesta toiseen uskoen, että nyt hänestä pidetään huolta vaikka häntä käytetäänkin todellisuudessa vain ’hyväksi’ (tai hän itse käyttää toista narsistisena objektina) ja mies uskoa saavansa taas uuden äidin.
Kun tällainen nälkä seksualisoituu, niin syntyy seksiaddiktio, mikä on yleistyvä ilmiö rakkauden torjuvassa kulttuurissamme.
Kyse on siitä, että yritetään seksillä hyvittää alitajuntaan jäänyttä rakkauden puutetta, joka hellittääkseen otettaan tai imuaan, tarvitsisi kuitenkin aivan päinvastaista toimintamallia: kestävää ja hyvää suhdetta, ei intohimoa.
Seksi on himon (vietin) tyydytystä ja täysin eri asia kuin puhdas ja itsekkyydestä vapaa rakkaus. Hullaantumisessa (rakastumisessa) myös realiteetti vääristyy koska se kumpuaa omista narsistisista tarpeista ja juuri siksi hullaantunut tai huumaantunut – se on parempi sana – on sokea, mikä selittää pettymykset, jotka sitä usein seuraavat.
’Etsitkö rakkautta – palstat’ kertovat karun totuuden: yritys on hakea sitä, mitä vaille joskus jäätiin: huolenpitoa ja välittämistä, ihmelääkettä yksinäisyyteen seksin oikotien kautta. Mieluummin pitäisi otsikoida: etsitkö elämänkumppania, jolta voisit saada rakkautta ja jolle voisit sitä antaa?
*****
Yliminä eli ohjaava ja moraalinen psyyken instanssi syntyi Kleinin mukaan tuon sadistis-aggressiivisen valmiuden seurauksena estämään omia tuhoisia pyrkimyksiä.
Siksi varhainen yli-minä oli Kleinin mukaan julma ja ankara. Se todellakin heijasti omia varhaisia ankaria aggressioita (ns. skitso-paranoidisen position pettymysraivoa ’pahaa rintaa’ kohtaan), joka oli otettu sisään ns. projektiisen identifikaation (samastumisen) mukaisesti ja siksi siitä tuli ei vain itseä vaan myös muita kontrolloimaan, hallitsemaan ja alistamaan pyrkivä armoton ja tyrannisoiva voima – pahuuteen ja jopa psykooseihin altistava rakenne - erityisesti silloin kun lapsi oli joutunut kokemaan vakavia traumoja.
Liiallisessa ankaruudessaan se ikään kuin yritti liikaa, vaati täydellisyyttä (mahdotonta) ja siksi usein epäonnistui, ajautui tragedioihin, masennuksiin… sortui jopa rikoksiin --- se oli kyvytön toimimaan lempeästi ja halusi kurittaa itseään, muita ja maailmaa alkukantaisen sadisminsa alitajuisena vankina.
Tuota yliminää symboloi ns. pyramidisilmä, joka löytyy mm. dollarin setelistä, Illuminaatin ja vapaamuurareiden hankkeista kuten mm. Jerusalemin korkeimman oikeuden rakennuksen katolla olevasta pyramiidista. Syvyyspsykologisesti se on vaativan, ankaran ja kostavan juutalaisjumala Jahven silmä, Jahven, joka Egon Friedellin mielestä on julman ja sadistisen vanhan beduiinipäällikön projisoitu kummitushaamu.
Mutta koska Kleinin kuvaama ’kuolemanvietti’ (varhaisen hallitsemattoman sadistis-aggressiivisen valmiuden ilmentymä), saattoi suotuisissa olosuhteissa menettää tehonsa ja kesyyntyä, niin se ei voinut olla elämänvietin (Eroksen) todellinen ja tasavertainen vastavoima, siis aito Freudin kuolemanvietti. Todellinen viettihän ei voi kadota mihinkään, vain muuntua. Sen siis oli oltava lopulta vain elämänvietin ’häijy johdannainen’ (Kohutin sanoin: ”biological predisposition to activity”).
Kleinin tutkimukset osoittivat, että vauvan alkuaan äitiin (hoitajaan) projisoima pettymysaggressio tai sadistinen raivo, mikäli se ei ollut saavuttanut liian suuria mittasuhteita ja oli vielä normaalin rajoissa, voitiin ottaa hitaasti takaisin oman itsen sisään riittävän tyydytyksen vallitessa. Vauvan havaitessa riippuvuutensa tyydytystä tuottavasta objektista sen käsitys objektista (äidistä) ja ulkomaailmasta alkoi myöss realisoitua ja muuttua vähemmän vihamieliseksi tai kielteiseksi. Samalla heräsi syyllisyys ja pelko siitä miten vihan kohde kestää tai ei kosta samalla mitalla mikä merkitsisi omaa tuhoa kun ruokkiva käsi katoaisi.
Tämä johti ns. depressiiviseen positioon, jossa itsetunto on erittäin herkkä ja haavoittuva koska riippuvuus ulkopuolisesta tyydytyksen antajasta aletaan tiedostaa. Koska tämä oli mahdollista, niin kyse täytyi olla eri asiasta kuin Freudin ’deterministisessä’ kuolemanvietti-kummajaisessa, tuossa erillisessä ja itsenäisessä biologisessa voimassa, joka pakotti tuhoamaan muita jottei itse tuhoutuisi ja joka hitaasti, pääosin myös tiedostamattomasti, lopulta vääjäämättä tuhosi ihmisen elämänvoiman vieden hänet kuoleman ikuiseen rauhan tilaan.
Kleinin ’kuolemanvietiksi’ nimeämä pettymys- tai tuhoisa raivoaggressio, joka mm. heijastuu pyramidisilmästä (’paha silmä’), jalostui ja lopulta pääosin muuntui elämänvietin terveeksi aggressiovoimaksi tai assertioksi.
Kun pahan (epätäydellisen) projisoinnin hallitsema ’skitso-paranoidinen positio’ (jakautunut vainoharhaisuuden tila, ns. ’splitti’) vaihtui hitaasti ’depressiiviseen positioon’, niin ’hyvä self’ ja ’paha self’ (Ego ja sen Varjo) alkoivat sietää toisiaan, mikä mahdollisti oman pahuuden tietostamisen ja lopulta sen voittamisen. Se taas, mitä ei tiedosteta (mikä on projisoitu), ei ole muutettavissa.
Tämä kehitys johti psyyken eheytymiseen ja lujittumiseen mikä mahdollisti projisoidun pahan (jota Paholainen/noita edusti) hitaan takaisinoton itseen ja lopulta uudenlaisen ja vähemmän viholliskuvia sisällään pitävän elämisen mallin, jossa ihminen ei voi enää työntää vastuuta itsestään muille syyttelemällä heitä katteettomasti tai ns. ’armoautomaateille’. Siinä tiukka ja valvova Jahven pyramidisilmä muuttui vähemmän ankaraksi ja vaativaksi, joka ei enää kostanut aina kolmanteen sukupolveen asti ja lopulta Jeesuksen lempeäksi ja armolliseksi silmäksi, joka hyväksyi olemisen ilman jatkuvia suorituksia, kuten Egon Friedell toteaa.
Tätä kehitystä, pahan hidasta sisäänottoa, häiritsivät epäempaattisten vanhempien ja ympäristön tuottamat pettymykset ja traumat. Se vaikeutui tai häiriintyi myös elämänvietin geneettisesti ylivahvan aggressio- tai frustraatioherkkyyden takia sisäsyntyisesti, kuten mm. Otto Kernberg, merkittävä, meilläkin joskus luennoinut ja paljon kirjoittanut ja luettu, ns. ’rajatilapersoonaa’ ja patologista narsismia tutkinut amerikanjuutalainen psykoanalyytikko, kirjoissaan toteaa.
Psykooseissa ja ns. ’rajatiloissa’ tuo splitti (ja sen vahvistama ja tukema Varjo) on voimakkaana ’päällä’ ja paha projisoituna muissa, mikä johtaa noitavainoihin, kostoihin ja ns. terrorismin vastaiseen sotaan, jossa suurin terroristi on aina se, joka hyökkää.
Seppo KJ Utria
Blogikirjoitus, Verkkomedia org. 14.06.2012
Seppo K.J. Utria @ 16.6.2012 0:02
Kaikki blogikirjoitukset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia mielipiteitä.