Olen päättänyt keskittyä jatkossa pääosin vain erilaisten tai erikoisten blogien kirjoittamiseen Verkkomediassa. Siis sellaisten, joita tuskin kukaan muu kirjoittaa. Ja kirjoitan niitä omalla puhuvalla tyylilläni taka-ajatuksenani, ettei puhdas tieto – vaikka onkin tärkeä tajunnan laajentumista ajatellen – ole ollenkaan oleellisin asia ihmiselle.
Verkkomediassa on jo niin monia minua parempia toimittajia, joten saavat kirjoittaa enemmän puolueetonta asiatietoa, kuten rehellistä ja avointa tietoa jakavan toimittajan tuleekin tehdä.
Uskon, että jokainen heistä pyrkii tekemään työtään oman materialistisista arvoista vapaan, enemmän henkisesti ja inhimillisesti ladatun arvotajuntansa ohjaamina, toisin kuin valtamedian toimittajat, joita raha ohjaa.
Teksti: Seppo K.J. Utria
2.1.2012, Verkkomedia.org
Ei mikään ’Hollywood – Gandhi’
Puran ajatuksiani vain siinä toivossa, että niistä voisi jonkun toisen mielessä versota jotain hyvää ja rakentavaa. Yritän siis kylvää jotain.
Valheen ja dogmin tuhoisaa ja harhapoluille johtavaa pakkosyöttöä on jo liiankin kanssa. Kohta hukumme siihen.
Totuuden paljastaminen taas ei koskaan ole pakkosyöttöä. Vain sitä vastustava voi niin kokea.
Maailma on täynnä valhetta ja rikollisia juonia. Siksi totuutta etsivä joutuu sitä tavoitellessaan paljastamaan valhetta ja toimimaan kuin salapoliisi rikollisen kiinnisaamiseksi. Ellei rikollista saada kiinni ja vastuuseen, hän jatkaa tihutöitään ja on vaaraksi muille. Sellaista ei varmaan kukaan muu kannata kuin rikollinen itse ja hänen rikostoverinsa.
Paikoitellen kärjistän, olen kuin patologi, joka mikroskoopillaan näkee pienen suurena eikä ilman mikroskooppiaan voisi nähdä sitä, mistä kuolema lopulta johtuu.
Enkä kirjoita mitään iloisia tarinoita sillä hyvään on turha tuhlata energiaa. Ja sitähän syntyy juuri silloin kun pahuus saadaan esiin ja aisoihin. Siksi varmaan totuus oli Gandhillekin jumala.
Pieni poiminta CD-levyn pitkästä tarinasta, jolle annoin nimen Viimeinen analyysi.
Mutta vaikka suhteeni maailmaan onkin muuttunut, niin itseyteni ydin kai lienee pääosin yhä sama, arveli Basti mielessään. Vain reunat ovat murtuneet… kuten ne olivat murtuneet tien siltä kohdalta, jota hän parhaillaan ajoi tehden tien hyvin kapeksi ja ohituskelvottomaksi.
Nietzsche sanoi, että psyyke kasvaa reunoilta, jotka ovat kosketuksessa todellisuuteen, olevaan… sillä tavalla muodostuu – vuorovaikutuksen psykologisesta laadusta riippuen – joko aito tai valheellinen (valeitseys) kerros (muuri) miinuuden ytimen ympärille, kerros, jonka vangiksi ydin jää ja joka voi murtua vain depersonalisaation avulla.
Ralph Waldo Emerson taas kuvasi psyykeä ja ihmisen elämää näin: Se on kuin renkaat veden pinnalla. Mitättömän pienestä alusta ne kasvavat aina suuremmiksi ja laajenevat joka suuntaan.
Bastin tajunta sai tuosta Emersonin ajatuksesta aasinsillan psykiatri Markku Siivolan kirjoitukseen Depersonalisaatio – itsetuntemuksen pelottava taival.
Tiedämme kuinka lujasti pidämme kiinni mielipiteistämme uusien vaikutelmien edessä (itsetuntemuksen nimissä!).
Jean Piagetin kognitiivisen kehityksen teorian termistöä käyttäen kyse on assimilaatiosta (sulauttaminen, uusien käsitteiden lisääminen jo olemassa olevaan sisäiseen malliin, joka ei assimilaatiossa muutu, vaan pysyy entisellään. Uusi käsite liitetään siihen uutena tietona (kerroksena); similis =yhden kaltainen). Se siis sallii omaan suojeltuun, muuttumattomaan persoonallisuusytimeen vain siihen sopivia lisätiedon paloja, jotka sedimentoituessaan vanhan, kovan ytimen ympärille eivät vain kasvata sitä vaan samalla suojelevat sitä muuttumiselta, sanoo Siivola, ja jatkaa:
”Se saattaa vaikuttaa (mitä tietojen keruuseen tulee) itsetuntemuksen kasvulta vaikka onkin havaintoja valikoivasti suodattaessaan kasvava este todelliseen itsetuntemukseen.”
Toinen tapa käsittää tuo itsetuntemuksen vaatimus on päinvastainen: "Tunne itsesi tuntemattomuus!", joka toteutuu kun depersonalisatio rikkoo itseksi luullun peilisalin, ja näkömme joutuu kivuliaasti akkomodoitumaan (mukautumaan) sen takaa paljastuvaan uuteen, laajempaan maailmaan. Vasta silloin mahdollistuu sanonnan "Tule siksi mikä olet" syvempi merkitys, kun lopetamme yritykset mukauttaa maailmaa omaan vanhaan näkemykseemme vaan itse mukaudumme (akkomoidumme) maailmaan, antaudumme kuuntelemaan sitä ilman arvoarvostelmia ja luokitusyrityksiä.
Upeita ajatuksia. Ne ovat jonkinlainen heijastuma Jiddu Krishnamurtin ajatuksista. Kun ensin antaudumme luomalla suoran yhteyden maailmaan (=tulemalla osaksi sitä) niin pääsemme selville sen salaisuuksista, ja kun vasta sitten alamme toimia, niin emme syyllisty itsekkääseen, epäviisaaseen ja vaaralliseen maailman muokkaamiseen tai manipulointiin vain omista tarpeistamme käsin vaan pystymme toimimaan faktojen ja ’kollektiivisen mielekkyyden’ sekä kantilaisen tai ns. caritas-moraalin pohjalta, jossa hyvyys ja rakkaus ohjaavat.
Krishnamurti, jonka muut joskus ylensivät yli-ihmisyyteen, Maitreyaksi, on sittemmin pudotettu vajavuusolennoksi tavallisten kuolevaisten joukkoon, joita me kaikki olemme. Myös nerot. Heilläkin on puutteensa, ’epäneroutensa’, jota vastaan he taistelevat ja luovat siten jotain uutta itsestään. juuri tämän vajavuuden takia monia heistä pidetään vaikeina ja ristiriitaisina ihmisinä. Usein on niin, että kun jokin alue persoonassa on vahva niin joku toinen on heikko. Nerous myös usein ohjaa ihmistä kehittämään vain vahvaa puoltaan, jolloinmuu osa persoonaa voi jäädä hyvinkin alkukantaiselle tasolle.
Me pyrimme yleensä rakentamaan itsestämme kuvan jollainen haluaisimme olla ja jonka avulla taistelemme vajavuuksiamme vastaan. Myös muut rakentavat tätä kuvaa.
Usein se ympäristö, jossa nero tai Messias syntyy, kaipaa tai odottaa hänen esiintuloaan. Hän voi ilmentää vastakohtaa vallitsevalle, koska sillekin on tilaus kuten historian Jeesukselle (huom! puhun historian, en teologien Jeesuksesta!) oli. Jeesus oli täydellinen, aito Maitreya (Maailmanopettaja), vastakohta sille pakanalliselle leeviläis-farisealaisen rabbiinieliitin ulkokultaiselle lakiopille, talmudismille, jonka tarkoitus oli hallita, eristää ja nostaa oma kansa Jahven ’valituksi’ ja jota oppia hänen aikansa rabbieliitti ilmensi ja toteutti.
Se samaisti itsensä Jahven tahdon ainoaksi oikeaksi tulkitsijaksi ellei peräti jopa itse Jahveksi.
Kun Jeesus sanoi tulleensa täyttämään lain ovat sen monet tulkinneet väärin: ei hän tarkoittanut ihmisten, rabbien, luomaa Lakia vaan Maitreyan korkeampaa sydämen lakia rakastaa erotuksetta kaikkia.
Maitreya haluaa mieluiten itseään yksinkertaisesti kutsuttavan opettajaksi, eikä hän koskaan saavu maapallolle ollakseen uskonnollis-poliittinen johtaja, vaan opettaja. Sanan laajimmassa mahdollisessa tarkoituksessa; kouluttaja, joka voi osoittaa ihmiskunnalle tien ulos sen nykyisestä ahdingosta. Hän on kaikkien ei-pakanallisten uskontojen – niihin en laske talmudismia, itsensä ylemmyyteen nostaneen rabbieliitin poliittis-rasistista oppia – odottama Messias tai Opettaja, joka haluaa hyvää kaikille, rotuun ja kansallisuuteen katsomatta.
Koko ihmiskuntaa sieluttaa jumalallinen elämä (tai juuri). Ihmiskunta on sen vuoksi yksi ainoa veljeskunta, minkä herruutta tavoitteleva talmudismi kiistää.
Krishnamurtin kahdet kasvot
Krishnamurti näki, että ajattelu on paitsi luonut kaikki ihmisen syvät ongelmat, ja myös ylläpitää niitä eikä koskaan pysty niitä poistamaan. Poistaminen on mahdollista vain oivalluskyvyn ja syvän ytimiin näkemisen kautta. Vasta ne muuttavat aivojen toiminnan ja ajattelun luonteen.
Oivalluskykyinen ja syvään näkemisen kyvyn omaava mieli on vapaa menneisyyden ohjelmoinnista ja pystyy reagoimaan tapahtumiin tuoreesti ja ennakkoluulottomasti. Se elää hetkestä hetkeen valppaasti tietoisena.
"Totuutta ei voida organisoida", Krishnamurti julisti noudattaen sitten tätä tunnuslausetta tinkimättömästi elämänsä loppuun asti. Juuri organisointi on uskontojen ja yhteiskuntien (systeemien) ongelma ja se tekee niistä hankalia.
Krishnamurtin mukaan elämä oli dynaaminen ja jakamaton prosessi. Ajattelun perustuessa aina kokemuksiin se on siksi vanhaa. Nämä "vanhat aivot" eivät voi kohdata ikuista ja pyhää. Ja edelleen hänen mielestä vain oman ajattelunsa rajoitteista ja mielensä kiinnikkeistä vapautunut ihminen on uskonnollinen ja kykenee aidosti rakastamaan.
Jiddu Krishnamurti
Krishnamurtin ajattelu tuki psykoterapiaa, ajatteli Basti auton ikkunaa sulkiessaan. Se tuki kasvua, jossa vanha mitätöidään (tehdään tehottomaksi) totuuden vihollisena. Siihen kehittynyt tajunta pystyy osin omin voiminkin mutta menneisyyden traumojen kahleissa oleva ei aina selviydy ilman terapeutin, opettajan, apua.
Basti oli lukenut kuinka kasvatus oli Krishnamurtille tärkeä asia. Hän perusti Krishnamurti kouluja Amerikkaan, Englantiin ja Intiaan. Niissä pyritään tutkimaan mahdollisuutta elää ilman ristiriitoja ja kasvattaa lapsista vapaita ja kukoistavia ihmisiä.
Krishnamurti ei halunnut itselleen seuraajia, koska hänen mukaansa "jokaisen pitää olla valona itselleen” eikä totuutta voi siirtää toiselle tuhoamatta sitä. Hänellä oli tapana johdattaa kuulijat kysymään elämän peruskysymyksiä, mutta hän ei yleensä vastannut, vaan halusi heidän itse oivaltavan miten asiat ovat ja mitä niille voi tehdä.
Hän puhui aina vapaasti, ilman papereita. Tavoite oli ’yhdessä ajatteleminen’, kahden ystävän tasavertainen keskustelu, jossa molemmat ovat samalla aikaa oppilas ja opettaja… Hän oli todella upea ihminen… ei mikään jumalolento vaan ihminen, joka varmaan myös loi omista ristiriidoistaan käsin uutta eikä antanut sen vajavuusolennon, joka meissä kaikissa on, hallita itseään tai henkeään… vähän kuin Sokrates aikoinaan, joka myös piti itseään enemmän tiedon synnyttäjänä kuin opettajana.
Elokuvaohjaaja Fred Zinnemann sanoi, että luonne on hänen filmiensä sankareiden kohtalo. Sheriffi oli hänen parhaitaan mutta silti parhain oli Bastin mielestä John Fordin Mies, joka ampui Liberty Valancen, joka palautui hänen mieleensä. Se oli hieno elokuva. Basti muisti kuinka joskus joku kriitikko oli paljastanut psykologisen tyhmyytensä: hän ei ymmärtänyt Tom Doniphonia esittäneen John Waynen ylevyyttä ja sitä luonteen aitoa hienoutta, mikä filmissä tulee esiin.
Luonne kiistatta määrää kohtalomme. Jos siis haluamme vaikuttaa kohtaloomme, meidän pitää yrittää vaikuttaa luonteeseemme, joka on geenien ja ympäristön kompromissi.
Voiko luonne muuttua, voimmeko kasvaa ulos naamioista, ristiriidoista, kasvatuksemme ehdollistumista, pimeästä varjosta, löytää hyvyytemme, tulla siksi, mitä olemme?
Aikaisemmin uskottiin, ettei geeneihin voi juurikaan vaikuttaa. Nykyisin kuitenkin tiedämme, että ympäristö ja oma mielemme voivat muokata niitä, ja että ne voivat myös siirtyä muuntuneina eteenpäin jälkeläisiimme. Puhutaan epigeneettisesta ohjauksesta. Se avaa ihmisen evoluutiolle aivan uusia väyliä. Muuten voimme kasvamalla kriisien ja ymmärryksen kautta muuttua ehkä 5-10 % vuodessa ja kuoleman koskettaessa voimme depersonalisoitua rajustikin. Tämä on hyvin yksilöllistä.
Kymmenessä vuodessa olisi siis toinen puoli persoonaa muuttunut… silloin olisi jo löytänyt sen kultajyvän, jonka buddhismissa uskotaan meistä löytyvän kun oikein syvälle mennään, pohti Basti.
Ihmisen elämänkaari on kaksiosainen. Nuorena hän on levoton, osin ylpeäkin idealisti, suuruuskiihkonsa ja vapaudenkaipuunsa vanki. Paljon energiaa (egoa ja uhoa), vähän järkeä ja viisautta. Keski-iässä on vaarana itsekeskeinen konservatismi: kun idealismi kokee kolhuja tai kuolee sitä voi seurata kylmä rationalismi ja itsekkäästi kukkiva viidakkofilosofia, jossa narsismi voittaa ja yhteinen hyvä hylätään idealismina. Siinä vaiheessa otetaan ihmisestä mittaa.
Ne, joille vasemmistolainen ideologia (usein sen totalitaarinen muoto) on nuoruudessa ollut hetken aikaa oman idealistisen suuruuskiihkon väline, ovat tästä hyviä esimerkkejä, nimiä mainitsematta... ja heitähän on useita ihan johtopuuhissakin. Aatteen suhteen kuppinsa kääntäneinä mutta psykologisesti muuttumattomina he ovat vakuuttava todistus Kohutin narsismiteorioiden puolesta, myös Jungin ja Kleinin viisaudesta: psyyke ei ole yksi ja yhtenäinen vaan jakautunut… pelottavan jakautunut joskus. Ihminen ei tiedä itse mitä tekee.
Mutta hän voi muuttua myös kypsäksi idealistiksi, ’gandhilaiseksi soturiksi’, joka taistelee humanismin ja yhteisen hyvän puolesta, yhteistä pahaa vastaan ja tarvittaessa iskee lujasti ellei muita keinoja ole… toisin kuin lammasmainen ’hollywood-gandhi’, joka – Norman Finkelsteinia siteeraten – ei suinkaan ole se oikea historian Gandhi. Tässäkin Hollywood syöttää meille silkkaa valhetta.
Hän voi muuttua sellaiseksi, joka ymmärtää itsekkyyden turmiollisuuden, rajattoman vapauden ja itsensä toteuttamisen vaarallisuuden, myös sen, ettei onni ja ilo tule itselle elämisestä vaan halusta rakentaa maailma turvalliseksi ja oikeudenmukaiseksi. Kuoleman läheisyys voi myös paljastaa materialismin ja aineellisten tavoitteiden onttouden, avata silmiä jalommille arvoille ja rajojen tarpeellisuudelle. Silloin vapaudesta tulee luopumista, viisasta asettumista rajoihin, jotka voi itse valita.
Ja lopulta kuolema… mitä muuta se on kuin epäitsekkyyden hyväksymistä: kristitylle se merkitsee riistosta vapaata ja oikeudenmukaista tuonpuoleista paratiisia ja ateistille ’maailmankaikkeuden paratiiseihin’ (tähtisumuihin) sulautumista.
Sama asia, yhteistä se, ettemme voi ottaa mitään mukaan..
Dag Hammarsköldin runo tuli Bastin mieleen. Se oli usein puhutellut häntä. Koska rajaton kasvu ja suuruus on mahdollista vain sisäänpäin, henkisesti, hän oli ristinyt sen Rajattoman kasvun matkaksi,
Matkoista pisin on matka sisäänpäin
Hän, joka on valinnut kohtalonsa
ja lähtenyt matkalle kohti oman itsensä pohjaa,
jos nyt on pohjaa lainkaan
Vielä hän on teidän keskuudessanne
joskaan ei enää yhteydessä teihin
erillään siitä mitä te tunnette, kuin kuolemaan tuomittu
tai niin kuin hän, jonka hyvästijätön hetki ennenaikaisesti vihkii ihmisen lopulliseen yksinäisyyteen.
– On välimatkaa hänestä teihin,
on epävarmuutta - hellävaraisuutta.
Itse hän on katsova teihin yhä kauempaa
teidän houkutushuutojenne kuuluessa yhä vaimeammin.
Niin juuri, yhä kauempaa......Henkistä rappiota kohti vievässä, rahan kanssa huoraavassa uusliberalismissa, jossa sota on rauhaa ja totuus muuttuu fiktioksi ja fiktiosta tulee totuus, on tuskallista olla mukana. Sen korostunut ja aggressiivinen yksilökeskeisyys on merkinnyt sitä, että kaikki yhteisöllinen ajattelu on jo lähes kirosana.
Yhteisöllisyyden ja kulttuurin alasajolla ja kaiken yksityistämisellä maailmasta on tullut turvaton, henkistä taantumista ja pahoinvointia lisäävä paikka, jossa turhuus ja hedonismi ovat noussut pääosaan.
Samalla yksilöistä tulee helposti hallittavia, eliitin tavoitteisiin sopivia ja sopeutuvia. Heidät on helppo välineellistää nöyriksi roboteiksi. Tätä ei voi liiaksi toistaa. Sen on oltava joka viikon puheenaihe.
Kehitys on edennyt ’sarasvuolaisilla sisäisen sankaruuden opeilla’, itsekkään individualismin ja ’liberaalin despotismin’ opeilla, joiden mukaan sääli ja syyllisyys ovat sairautta ja rahvaan tulee raataa entistä kovemmin ja osoittaa kiitollisuutta eliitin armolliselle hyvyydelle kun se – ensin käynnistäessään omia projektiaan ja sitten niiden tuottamia voittaja kahmiessaan – suostuu jakamaan ylettömistä tuloistaan pienen siivun verottajan kautta tai joskus lahjoituksina kansalle. Siis hyväksyä kiitollisena sijoittavan välistävetokoneiston toimintamalli ja jättäytyä (alistua) tämän riistokoneen armon varaan, jolla ei ole mitään tekemistä aidon laupeuden kanssa.
Sarasvuolaisuus unohtaa myös täysin, että juuri sen takia maailma on ajautunut vakaviin umpikujiin kun sen työkiimaiset ja uskonnolliset johtajat ovat korostaneet työn siunauksellisuutta kerätessään enemmän kultaa itselleen. Kultaisen vasikan palvonta on osunut omaan nilkkaan.
Näiden petollisten oppien mukaan kaikki on jokaiselle mahdollista kunhan vain kaasu pannaan pohjaan. Ja kaikki kateus pelkkää syntiä.
Miten takaperoinen onkaan sellainen maailma, jossa köyhien työllä rikastuneet ja heidän ansiostaan hyvin toimeentulevat ihmiset pitävät itseään köyhien hyväntekijöinä! Missään ei rikkaiden julmuus näy paremmin kuin heidän yrityksessään harjoittaa armeliaisuutta. (Leo Tolstoi: Vuodenaikojen viisaus)
He eivät ymmärrä, ettei voi antaa mitään ihmisille, jollei anna itseään.
Niin, itseasiassa tuo ’hyväntekeväisyys’ on naamioitua vallankäyttöä ja keino varmistaa omaa valtaa sekä sitä kapitalistista riistävää systeemiä, jonka avulla he rahansa keräävät.
Oli vaikea käsittää, miten aikuiset miehet ja usein naisetkin voivat vajota niin alas, olla niin naiveja, pikkusieluja… narsisminsa vankeja, sielunsa myyneitä, materialismin ’hengettömyyden marrkkinoiden’ vankeja?
Länsimaisen ajatteluun on tunkeutunut hämärtävä sekoitus orjamoraalia. Ihmiset ovat etääntyneet sieluissaan kohti institutionalisoitunutta ja sisään rakentunutta pahuutta ja samalla kohti itse- ja yhteiskuntatuhoa. Noosfääri on sairastunut ja sairaus on koko ajan pahenemassa: kulttuurista on tullut hain tavoin saalistavien mielisairaiden pörssiyhtiöiden pelikenttä ja ihmisestä pelkkä peliväline, shakkipöydän moukka, muisti Basti jostain lukeneensa.
Mikko Heikan kirjassa Paratiisi ajattelee meissä ruotsalainen sosiologi G. Adler-Karlsson kutsuu tätä taloudellisen kamppailun aikaa ’sian ajaksi’.
Läntinen ihminen on hänen mielestään passiivinen ja tyytymätön sika, joka jatkaa vuosisadasta toiseen aineellisen sonnan tonkimista.
Silti joskus tulee aika, jolloin ihmiskunta ymmärtää korkeimman päämääränsä, vita kontemplativan, ja silloin nykyinen henkinen nihilismi, se on: sonnan tonkiminen loppuu.
… Minäkin kutsun sitä sian ajaksi, Karjujen ja Emakkojen ajaksi… uusbarbarian ja henkisen primitivismin ajaksi, enemmistön fasismiksi, jossa pieni, henkisesti rappeutunut ja egoisminsa vangiksi jäänyt pörssi- ja finanssieliitti lakeijoineen yli-ihmisyydessään nostaa pääoman keräämisen puhtaaksi itsetarkoitukseksi ja tekee kulttuurista puhtaan rationalismin kullanhuuhdontaleirin, ajatteli Basti noita Heikan kirjan lauseita muistellessaan.
Ihmiskunta on lähestymässä käännekohtaa – taloudellisesti, kultturaalisesti ja ympäristöllisesti. ’Kuluta ja tapa (=tuhoa)’ elämäntapa, jossa elämä perustuu kulutuksen kasvuun ja tuho- sekä sotakoneistojen tehokkuuteen ja jonka ’me amerikkalaiset’ olemme omineet kulttuurimme normiksi, on todellisuudessa kulttuurin perversio tai hairahdus.
Se tuhoaa vanavedessään sivistyksen ja kaikki – myös ne, jotka taistelevat sen säilymisen puolesta. Omaksuessamme – sitä kyseenalaistamatta – tämän mallin ’meistä amerikkalaisista’ on tullut oman naiiviutemme uhreja. Hintana tästä aineellisen sonnan tonkimisesta saattaa olla koko ihmiskunnan tuho.
Tuon uhkakuvan tulisi velvoittaa meitä yhteistyöhön sotien ja riiston lopettamiseksi.
Muuntuminen tai henkinen kasvu, vita kontemplativa, merkitsee myös suurta rasitusta. Kääntymisen aika, jolloin yksilö taistelee puhtaasti maailmallisen menestyksen ja syvemmän henkisen ymmärtämisen välillä, voi kestää kauan.
Matkalla sisäänpäin muuttuu tapahtuman luonne. Kun vapaudumme yhä enemmän suhteessa kehoomme ja psyykeemme tulemalla niiden herroiksi, saamme kokemusta ja opimme käyttämään niitä työkalunamme.
Opimme vähitellen elämään rauhallisemmin ja tavalla, joka on fyysisten halujen, emotionaalisten myrskyjen ja ennen kaikkea narsistisen ylpeyden tuolla puolen. Vaikka ymmärrämme fyysis-henkisten kokemusten arvon, nousemme asteittain niiden yläpuolelle eivätkä ne enää häiritse tasapainoamme.
Kun me olemme rauhallisia ja hillittyjä, voimme vihdoin saada selvän kuvan todellisesta tavoitteestamme.
Basti muisteli lukeneensa Taloussanomista kuinka ryöstökapitalismin liiketoimet ovat nopeita ja vaativat työntekijöiltä suurta kykyä sopeutua alati vaihtuviin tehtäviin.
Korkea ammattitaito ei sovi uusiin ’joustaviin instituutioihin’, joissa ihmiset tekevät useita eri tehtäviä kovalla vauhdilla syventymättä mihinkään. He kilpailevat toisten samanlaisten kanssa, eikä ammattilaisuutta näy enää missään, ellei joka paikan höylänä oloa pidetä ammattitaitona.
Työelämä suosii tyyppejä, jotka pystyvät siirtymään nopeasti tehtävästä toiseen. Heitä eivät vaivaa ammattimiesten kunniantunnot ja ylpeydet. He ovat vaivatonta sakkia. He tottelevat dollaria. Ilmiötä tutkinut tutkija kirjoitti, että terävät nuoret työntekijät joutuvat pian hankaluuksiin, jos alkavat kehittää itselleen syvällisempää ammattitaitoa, joka edellyttää liiallista työn sisäistämistä, itsekuria ja itsekriittisyyttä. Johtajien näkökulmasta se on tehtävään takertumista ja juuttumista. Ammattimieheksi muuttuessaan työntekijä asettuu heitä ja heidän konsulttejaan vastaan puolustaessaan ammattietiikkaansa ja sen perinteitä.
Professionaali panee kaiken painon työn korkealle laadulle eikä niinkään palkalleen. Hän uskoo ammattitaitonsa oikeutukseen järkähtämättä ja uhraa sille joskus jopa perheensä. Professionaalin elämässä on jotakin uskonnollisuuteen rinnastettavaa ehdottomuutta eikä häneen voida oikein vaikuttaa rahallakaan. Myös konsulttien joukossa on vanhan ajan hyviä ammattimiehiä, mutta hekin ovat samassa lirissä.
Ei siis vain persoona roiku systeemin hirttosilmukassa vaan myös ammattitaito. Sellaista on helppo käskyttää jolla ei ole ammattitaitoa… ja hän on yhä enemmän eliitin armoilla. Siksi tuo muutos työelämässä oli loogista… sitä samaa sontaa, modernin ihmissyönnin muoto, mikä näkyi kaikkialla. Se palveli keskiluokan ja pienyrittäjien alasajoa, hengen tuhoamista.
Meidän pitää valita oikea tai suora demokratia ja sen voimin alistaa rahan valta, plutokratia ja korpokratia (yhtiövalta), jotka nyt palvelevat pienen ’hajota ja hallitse eliitin’ hengetöntä agendaa, palvelemaan enemmän henkisiä päämääriä.
Aina ensin on sieluntila, sitten vasta muu, kuten esim. talouden kehitys.
Onko kansan sieluntila niin materialistinen, että mielenkiinto voittopuolisesti suuntautuu kohti materian herruutta, nautintoa, rikastumista? Vai onko kyse vain pienen eliitin sieluntilasta, josta halutaan tehdä universaali?
Onko kansa johdatettu tähän samaan eliitin sieluntilaan tietoisesti tuputtaen, jopa vastentahtoisesti eikä se enää osaa elää etsimällä tyydytystä hengen ja sydämen korkeammasta ’ylämaailmasta’, mikä kuitenkin on rikkain ja suurimpia hedelmiä antava ja siksi ylempiarvoinen kuin materian sontaa tonkiva talouselämä?
G.E. Vaillant toteaa kirjassa Hengellisyyden evoluutio, että hengellisyys asuu ihmisen aivoissa (tajunnassa) ja hänellä on synnynnäinen kyky rakkauteen, toivoon, iloon, anteeksiantoon ja myötätuntoon. Näiden tunteiden juuret ovat evoluutiossa eikä niiden biologinen perusta aivoissa ole sama kuin dogmaattisen uskon (Lain) ja vallanhimon.
Ne pitäisi herättää henkiin, elvyttää ja ravita uuteen globaaliin kukoistukseen. Mutta kullan kiilto ajaa nyt kaiken henkisen edelle… ehkä on jo myöhäistä…
Seppo KJ Utria
Seppo K.J. Utria @ 2.2.2012 17:35
Kaikki blogikirjoitukset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia mielipiteitä.