KOTIMAAN UUTISET
Tänään on perjantai, 11. heinäkuuta 2014. Sivu on ladattu klo 21:12

Suomen valtaeliitti ja media -rautanyrkin ote harakkaparven palleista

Nyt pureudutaan laajasti Suomen valtamedian toimintaan, joka on käytännössä kahden mediajättiläisen käsissä. Suurimmat osakkeenomistajat ovat pankkeja, vakuutusyhtiöitä, eläkerahastoja ja konserneja. Omistajat ja päätoimittajat ovat vallan keskiössä ja pyörittävät mediapalettia mielivaltaisesti.

Toimittaja: Lauri Sarivaara
19.2.2012, Verkkomedia.org

 

Suomen valtaeliitti ja media -rautanyrkin ote harakkaparven palleista

-Todellisuus ja päätoimittajien uskomukset eivät kohtaa ja Hesarin toimitus on vellihousuja täynnä.

-Tiedonvälityksessä ei ole olennaista mistä kirjoitetaan, vaan se mistä vaietaan. Suomessa vielä onneksi vaietaan, diktatuurimaissa toisinajattelijat yleensä vaiennetaan. Samasta asiasta on kuitenkin kysymys, toiminnassa on vain pieni aste-ero.

-Mistä sitten vaietaan? Voisin konkretisoida sen pähkinänkuoressa siten, että kaikki sellainen tieto, joka horjuttaa vapaan markkinatalouden ideologiaa, on pannassa. Mitä tehokkaammin uusi tieto sitä horjuttaa, sitä varmemmin sitä ei julkaista, kirjoittaa tietokirjailija Ari Ojapelto.

Hesarin omien toimittajien sisäisessä gallup-kyselyssä vuonna 2009 Ojapelto sijoittui 30 merkittävimmän toisinajattelijan joukkoon Suomessa. Silti HS ei ole tehnyt ainoatakaan haastatteluartikkelia hänestä. Ojapellon mukaan HS on tarkoituksellisesti boikotoinut hänen tuotantoaan. Ojapelto on tuottanut analyyttistä talousjournalismia vuosikymmenien ajan. Hän on muun muassa ennustanut jokaisen talouskriisin Suomessa.

30 vuoden kokemuksen omaava mediatutkija lynkkaa Helsingin Sanomien toimituksen. Ojapelto tarjoilee tukkapöllyjä vasemmalle ja oikealle, mutta erityisen kovalla kädellä hän kurittaa HS:n pääkirjoitus- ja talousosastoa.

-En millään voi uskoa, että kaikki taloustoimittajat olisivat niin selkärangattomia ja ammattitaidottomia, etteivät ymmärtäisi mistä on kysymys. He ovat vain pelkureita ja vellihousuja, jotka eivät urakehityksensä ja työpaikkansa menettämisen pelossa uskalla toimia niin kuin kunnon journalistin pitäisi.

-Medioiden päätoimittajat esiintyvät mielellään puolueettomina, itsenäisinä toimijoina ja avoimen journalismin esitaistelijoina. Kuitenkin monet heistä osallistuvat talouselämän päättäjien salaseurojen kokouksiin. Esimerkiksi Bilderbergin kokouksiin on vuosi toisensa jälkeen osallistunut eri maiden, Suomi mukaan lukien, valtamedioiden johtoporrasta. Osallistujilta velvoitetaan vaitiolovala.

Valtamediaa käsittelevässä artikkelissaan Ojapelto muistelee takavuosien tapausta, jolloin tutkijat olivat laihoin tuloksin yrittäneet selvittää päätoimittajien valtasuhteita.

-Jostakin käsittämättömästä syystä tutkimusta päätoimittajien valtasuhteista ei ole vieläkään tehty. Ilmeisesti Sanoma Oy:n valta on niin suurta, että edes journalismin tutkijatkaan eivät uskalla käydä sen kimppuun. Yksi yritys on takavuosilta, mutta sille kävi surullisesti. Nelonen teki toimittajien Simo Sipolan ja Elina Hirvosen juontaman mediakriittisen Palaneen käry -ohjelman, joka yritti kartoittaa päätoimittajien valtaa. He lähettivät toimituksiin kyselylomakkeet, joiden levittämisen päätoimittajat yrittivät sitten estää.

-Kyselytutkimuksessa yritettiin kartoittaa erityisesti toimittajien mahdollisuuksia valita aiheensa, näkökulmansa ja tutkia toimituksen sisäistä sensuuria. Valtalehtien päätoimittajat eivät tulleet edes haastateltavaksi ohjelmaan. Siinä kuitenkin puhelinhaastateltiin Hesarin silloista päätoimittaja Janne Virkkusta.

-Hän suivaantui haastattelusta niin, että yritti ensin savustaa toimittajat ohjelmasta ulos. Kun se ei onnistunut, hän junaili asian niin, että koko ohjelma lakkautettiin. Sanoma Osakeyhtiö kun omisti TV-Nelosen. Päätoimittaja ei käyttänyt sanan säilää, vaan valta-asemaansa. Jatkotutkimuksia aiheesta ei ole vieläkään ilmaantunut, toteaa tutkija artikkelissaan.

Ojapellon tuomio on tyly. Jos halutaaan ymmärtää Ojapellon mielipiteitä, on ensin ymmärrettävä valtamedian historiaa ja toimintamekanismeja Suomessa. Miten valtamedia toimii, mitkä ovat sen suhteet muihin valtaa pitäviin instituutioihin ja todelliset tarkoitusperät?

Mediakentän kokonaisuuden arvionnissa on otettava huomioon myös valtamedian arjen toimitustyö. Vieläkö tiedon lähettiläiden joukossa on rautaisia lehtinaisia ja -miehiä vai onko mediakentän vallannut kurahousukerho? Jos toimittajien housuissa on vetelät, niin mistä kura mahtaa olla sinne ilmestynyt?

Mitä toimittaja-nimike itse asiassa tarkoittaa? Onko hän sananvapauden sankari ja vallan vahtikoira vai sikarikerhon juoksupoika? Mikä on toimittajien suhde rahaan? Halkovatko Suomen sinivalkeaa taivasta tarkkasilmäiset haukat vai liiteleekö siellä kaikesta kiiltävästä pitävä harakkaparvi?

Suomen media eli viestinnän välineet ovat käytännössä kahden mediajättiläisen, Sanoman ja Almamedian, käsissä. Sanoma on kansainvälinen 2,7 miljardin euron vuosittaisen liikevaihdon omaava kansainvälinen konserni ja johtava sanoma- ja aikakauslehtien julkaisija Suomessa. Sanoma oli vuonna 2010 Euroopan 15 suurimman mediakonsernin joukossa. Sanoma julkaisee muun muassa Helsingin Sanomia, Iltasanomia ja noin 40 eri aikakauslehteä. Lisäksi se omistaa tv-kanava Nelosen. Sanoma toimii ainakin 15 eri maassa.

Helsingin Sanomilla on sidonnaisuuksia kaikkialle yhteiskuntaan. Suurimpiin osakkeenomistajiin kuuluu pankkeja, vakuutusyhtiöitä, eläkerahastoja, konserneja ja niin edelleen. Lista Sanomien tärkeimmistä sidonnaisuuksista eli 200 suurimmasta osakkeenomistajasta löytyy artikkelin lopusta.

 

Suomalainen journalistikerho ja valtaeliitti näennäisdemokratian voimakaksikko

Hallituksen esityksestä tehtiin rikoslakiin vuonna 1948 muutos, jonka nojalla toimittaja voitiin tuomita enimmillään kahdeksi vuodeksi vankeuteen ulkovaltoja herjaavasta ja Suomen ulkosuhteita vaarantavasta kirjoittelusta. Tämä oli selvä merkki itsesensuurin tarpeellisuudesta alkavan kylmän sodan maailmassa, vaikka sen nojalla ei ketään koskaan tuomittukaan. Pykälä oli voimassa vuoteen 1995, ja on selvää, että se on viestinyt valtiovallan asennetta lehdistönvapauden rajoihin Suomessa.
Osaltaan se on vahvistanut virallista valtaa julkisen mielipiteen hallitsemiseksi.

Monien suomalaisten journalistiikan tutkijoiden mukaan valtamedian rooliin kuuluu valtaapitävien tarkkailu ja kritiikki, mutta toisaalta myös yleisen mielipiteen mukauttaminen poliittisiin agendoihin. Valtamedia yrittää tasapainoilla näiden kahden välillä niin, että se toimii tiivissä yhteistyössä valtaa pitävien tahojen kanssa kuitenkin sulautumatta osaksi muuta yhteiskunnallista eliittiä.

Suomalaisen journalismin ihanne on ollut samansuuntainen kuin koko yhteiskunnan: säyseä ja konsensushenkinen. Journalismin historiallinen rooli suhteessa kansalaisiin on ollut valistava, opettavainen ja eliittien sanansaattaja. Toimittajat ovat samaistuneet valtiokoneistoon: venettä ei ole haluttu keikuttaa ja maan eduksi koettu näkökulma on ollut myös journalistisen työn punaisena lankana. Kansalaisintressit ja yhteiskuntakriitikoiden näkemykset eivät ole olleet toimittajien toivelistalla.

Poliittisen eliitin saavuttaessa yhteisen sävelen sekä yhteiskunnallisista että talousasioista sen yhteiskuntapoliittiset viestit vahvistuvat julkisuudessa eri eliittilähteiden ja julkisuuskoneistojen toistaessa samaa sanomaa.

Toimintatapa palvelee eliittikonsensuksen ylläpitämistä ja tällöin median luoma ja ylläpitämä julkinen keskustelu ei pääse häiritsemään eliittien yhtenäisyyttä. Suomen kokoisessa maassa eliittien jäsenet ovat väkisinkin läheisissä suhteissa keskenään. Asioita hoidetaan mieluummin mutkattomasti johtajien saunaillassa kuin esimerkiksi esittämällä kritiikkiä julkisuudessa.

Entinen valtionvarainministeri Arja Alho kirjoittaa vuonna 2004 valmistuneessa Silent democracy, noisy media -väitöskirjassaan, että toimiessaan eduskunnan jäsenenä hänen mielipidettään harvoin kuunneltiin puhumattakaan, että sillä olisi ollut merkitystä itse päätöksenteon kannalta. Hän jatkaa, että toimiessaan ministerinä hän ei myöskään huomannut, että käydyllä kriittisellä keskustelulla, siis silloin kun sitä harvoin käytiin, olisi ollut paljoakaan merkitystä lopullisen päätöksenteon kannalta.

Missä valta siis piilee, jos parlamentaarisen järjestelmämme edustajatkin kokevat järjestelmämme näennäisdemokraattiseksi? Demokratian kannalta Arja Alho näkee ongelmalliseksi sen, että eri instituutioiden välillä ei käydä yhteistä keskustelua parhaan lopputuloksen aikaansaamiseksi, vaan päätökset tehdään suljetussa ympäristössä ilman yleistä arviointia.

Alhon mukaan monet henkilöt eivät koe maailmaa enää demokraattiseksi paikaksi. Tämä ei kosketa ainoastaan tavallista kansaa, vaan myös monet poliittiset johtohahmot kokevat, että tärkeät globaalit poliittiset agendat sanellaan ylhäältä ja hyväksytään sellaisinaan sen sijaan, että niistä keskusteltaisiin ja niihin yritettäisiin vaikuttaa.

Suomalainen näennäisdemokratia ei kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö. Esimerkiksi jo vuonna 1992 joulukuussa Vt. apulaisprofessori Ilkka Ruostesaari kertoi Ilta-Sanomissa otsikon "Etäiset vallankäyttäjät" alla, että yhä pienempi piiri päättää kansalaisten elämään vaikuttavista asioista.

Kansanedustaja Marjatta Stenius-Kaukonen totesi Tamperelaisessa 19.12.1993: "Eduskunnalla on vaikutusvaltaa, mutta se antaa valtansa muille. Asiat ratkaistaan jo ennen kuin ne tuodaan kansanedustajien käsittelyyn."

Valtamedian sekä poliittisen ja taloudellisen eliitin lämpimät välit eivät ole uusi ilmiö, eikä se kosketa ainoastaan Suomea, vaan koko maailmaa. Jo vuonna 1914 New York Newsin ja myöhemmin Timesin päätoimittaja John Swinton kertoi tiedoitusvälineiden todellisista tehtävistä Amerikan lehdistöliiton vuosittaisella päivällisellä:

"Amerikassa ei ole riippumatonta lehdistöä. Kukaan teistä ei uskalla sanoa rehellistä mielipidettään. Me olemme kulissien takana olevien rikkaiden työkaluja ja orjia. Olemme sätkynukkeja. Nämä miehet vetävät naruista ja me tanssimme. Aikamme, lahjakkuutemme, elämämme ja kykymme ovat näiden miesten omaisuutta. Olemme intellektuelleja prostituoituja."

 

Koko kansan yhteinen hiili hyvinvointivaltiosta vappupalloon

Vuonna 1917 Suomen valtio syntyi hyvin ristiriitaisena eri tahojen tavoitellessa valtaa ja oikeuksia. Vasta toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen Suomi yhdistyi kansallisesti. Talvisodan aikana suurvaltojen mahti ja valtapolitiikka tulivat suomalaisille hyvin selväksi ja suomalaiset ymmärsivät, että tilanteesta ei selviydyttäisi ilman yhteistä rintamaa. Sittemmin kyseistä kansallishenkeä on sovellettu mitä erilaisimpien päämäärien saavuttamiseksi.

Suomalaisten journalistiikan tutkijoiden keskuudessa on varsin yksimielinen näkemys, että yhteiskunnan eri tahojen edustajat ovat pyrkineet luomaan kaikki ryhmät yhdistävää, kansallista tarinaa ja näkökulmaa, jonka tavoitteena on ollut kansallinen menestys. On ollut tärkeää rakentaa yhteisen hyvän ajatusta julkisesti, jotta se saavuttaisi laajat kansalaispiirit. Konsensuspolitiikan vaalimisesta on tullut osa kansallista perintöä ja osa yhteistä suomalaisen politiikan ja yhteiskunnan ajatusrakennelmaa.

Kansallisen konsensuksen vaaliminen on merkinnyt ristiriitojen painamista taka-alalle yhteisen edun nimissä ja se on ollut keskeisessä asemassa suomalaisen yhteiskunnan historiassa. Huolimatta poliittisen median yhteisen konsensuksen tavoitteesta kansalaiset eivät useinkaan ole löytäneet yhteistä säveltä ja yhteiskunnalliset ristiriidat ovat olleet syviä. Pyrkimys konsensukseen on  hallinnut suomalaista poliittista kulttuuria ja julkisuutta, ja konsensusmekanismin kautta valtamedia ja poliitikot ovat luoneet itsestään kansanomaisen kuvan.

Helsingin Sanomien harjoittama journalistiikka on antanut tilaa erimielisille elementeille, mutta pyrkinyt pitämään yllä yhtenäistä mielipidettä erityisesti pääkirjoitustoimituksen voimin. Lehti ei ole kritisoinut niitä muutoksia, joita globalisaatio on tuonut mukanaan. Helsingin Sanomat on globalisaatiokeskustelussa esiintynyt enemmän kansallisena ja valtiollisena mediana kuin kriittisenä ja itsenäisenä toimijana.

Tampereen yliopiston Politiikkaa ja politiikka uutisessa: hallitus, oppositio ja Helsingin Sanomat -tutkimuksessa todetaan, että Helsingin Sanomien poliittinen uutisointi ei ole ollut tasapuolista tai objektiivista. Tutkimus painottui eri poliittisten ryhmien uutisoinnin tasapuolisuuteen ja Euroopan Unioniin liittymisen aikaan toteutettuun tiedoitustapaan.

Tutkimuksessa todetaan, että Helsingin Sanomat on antanut eri poliittisille ryhmille palstatilaa, mutta hyvin eri tavoilla. Kun esimerkiksi EU:hun liittymistä ajanut poliittinen eliitti sai eniten palstatilaa, niin myös sen näkemykset tuotiin myönteisessä valossa esiin. Sen sijaan opposition julkilausumia ja vasta väitteitä ei tuotu objektiivisesti esiin, vaan HS:n toimittajat käyttivät niin sanottuja journalistisia keinoja, joiden avulla opposition lausumat joko kyseenalaistettiin tai vähintäänkin asetettiin negatiiviseen valoon.

Valtamedia on tärkeä osa demokraattista yhteiskuntaamme, mutta mikä sen rooli todellisuudessa on? Onko kyseessä totuuden portteja suojeleva mustanpuhuva vartiohurtta vai eliittirouvan näyttelypuudeli vaaleanpunaisine rusetteineen?

Pitkän linjan kansanedustaja ja europarlaamentaarikko Esko Seppänen arvioi valtamedian roolia poliittista päätäntävaltaa koskevassa artikkelissaan.

-Korporatismi vaatii tärkeiden asioiden salassapidon tai munkkilatinallistamisen, ja siihen tarkoitukseen on Suomessa valjastettu valtamedia. Median tulee harjoittaa vallan valvontaa, mutta ei se niin tee. Se on osa systeemiä, tärkeä osa kapitaalin ja valtion sanatonta liittoa. Mediassa ollaan vallanpitäjien liikkeelle laskemien informaatiovirtojen vedenpuhdistamoja ja tiedon jätevesien suodatuslaitoksia.

Eräässä toisessa artikkelissaan Seppänen kirjoittaa, että vallankäytössä on kyse siitä, kuka kulloinkin on yhteiskunnassa subjekti, kenen tekeminen on tärkeää, kuka maksaa, kenellä on hengen hegemonia ja ketä haastatellaan.

-Valta on sitä, että hallitseva eliitti pystyy esittämään oman etunsa ”yleisenä”. Lempiekonomistini Nicholas Georgescu-Roegen, joka on löytänyt termodynamiikan entropianlain ja taloustieteen epäpyhän yhteyden, kirjoittaa vallasta: ”Jokainen eliittiryhmä luo aina uuden sosiaalis-poliittisen mytologian, jonka avulla tilanne pysyy hallinnassa ja jonka avulla eliitti pystyy ylistämään itse tuottamiensa hallinnollisten palvelujen arvoa rahvaan silmissä saaden sillä tavalla omien etujensa kaikkinaisen lisääntymisen näyttämään itsestään selvältä”, kirjoittaa Seppänen.

Jos ja kun Suomen valtaeliitillä ja lehdistöllä on ollut yhteinen konsensus, niin minkälaista yhteiskuntapolitiikkaa ja -järjestystä kyseiset tahot tavoittelevat? Suomen akatemian Valta-tutkimushankkeessa kerrotaan, että yhteiskuntapoliittisen kehityksen keskeisenä tuloksena voidaan pitää kilpailukyvyn ihannoimista konsensuaalisessa valtajärjestelmässä.

Tutkimuksen mukaan 1990-luvulta lähtien on Suomessa harjoitettu talouspolitiikkaa, joka perustuu yritysten julkiseen tukemiseen ja julkisen sektorin eurooppalaisittain tiukimpaan menokuriin. Tämä erityisesti valtiovarainministeriön ajama prosessi on johtanut julkisen talouden leikkauksiin, mikä on ristiriidassa aikaisemman hyvinvointivaltiota tukevan politiikan kanssa.

Valtamedian ajamaa yhteiskuntapolitiikkaa kutsutaan neo-liberalismiksi. Kyseisen yhteiskuntapoliittisen ajatusmallin kehitti Chicagon yliopiston taloustieteiden professori Milton Friedman 1930-luvulta alkaen. Friedmanin ultimaalinen tavoite oli täysin vapaat markkinat, jossa yksityissektori säätelee kaikkea finanssipolitiikkaa. Eli toisin sanoen Friedman koki valtiot ja politiikan ainoastaan rajoittaviksi tekijöiksi, joista olisi päästävä eroon.

Tilastojen mukaan Suomi ei enää ole paljon mainostettu hyvinvointivaltio ja korkeatasoisen julkisen hallinnon maa: julkinen rahoitus ja yksilöllinen kulutus eivät poikkea Euroopan keskitasosta ja kotitalouksien todellisella kulutuksella mitattuna suomalaiset ovat yksi Euroopan köyhimpiä kansoja. Kyseinen kehitys sai alkunsa, kun suomalainen eliitti otti Milton Friedmanin opit käyttöön.

 

Sanomien toimittajakoulutus pöydät koreaksi ja suut makiaksi

Helsingin Sanomien harjoittaman toimitustyön taustalla piilee huolella valikoitujen toimittajien mukauttaminen yhteiseen poliittiseen agendaan. Noam Chomsky, mediatutkija ja yksi maailman johtavista yhteiskuntakriitikoista, kertoo Manufacturing Consent -kirjassaan, että kansainvälisten mediakonsernien palvelukseen valikoituu hyvin pitkälti ainoastaan henkilöitä, jotka sopivat yhtiön poliittisiin agendoihin ja joilla on yhtäläinen maailmankuva lehtien harjoittaman politiikan kanssa.

Suomalaiset tutkivan MOT-ohjelman journalistit nostivat taannoin lääkeyhtiöiden sidonnaisuudet julkiselle agendalle. Nykyisin on yleisesti tiedossa, että lääkäreille järjestetään monenmoisia koulutustilaisuuksia, joissa sitten asutaan, syödään, juodaan ja seurustellaan yhdessä muiden kollegoiden kanssa.

Myös mediayhtiöt harjoittavat kyseistä toimintaa. Journalisteille järjestetään erilaisia koulutustilaisuuksia, joissa sitten nautitaan sikarikerhon antimista koulutus-nimimerkin alaisuudessa.

Kyse on yhteisen agendan ja yhteishengen luomisesta. Toisin sanoen toimittajat integroidaan järjestelmään, jossa vallitsee erilaisten sidonnaisuuksien luoma ryhmäpaine. Erilaisten mukavuuksien ja etuisuuksien nauttiminen kuitenkin saattaa ammatin tarvitseman objektiivisuuden vaaraan. Mediayhtiöiden toiminta on huomattavasti vaarallisempaa ja sitovampaa, koska yhteiskunnallisista asioista päättävät lääkärit eivät sentään suoraan työskentele lääkeyhtiöiden palveluksessa.

Ei ole kovin yllättävää, että MOT:n toimitus ei ole uutisoinut mediayhtiöden harjoittamaa kestitystä. Joka tapauksessa Sanomalla on omat toimittajakoulunsa ja yksi sen muodoista on Media 2020 -kurssi. Kurssi on tarkoitettu jo yhtiössä toimiville toimittajille. Media 2020 -kurssille osallistui myös Sanoma-konserniin kuuluva Kymen Sanomien uutispäällikkö Anne Rask.

Kymen Sanomien blogissaan Rask kertoo Sanoma-journalistien vaativasta koulutuksesta. Ulkomaanmatkoja, juhlia, pubeja, illallisia hienoine viineineen, älyllisiä keskusteluja journalismista ja joulupukista. Raskin loppusanat tiivistävät kokonaisuuden hienosti: ”Ennen paluulentoa Heathrow’n kentällä laitoimme elämän risaiseksi ja tilasimme pullon shamppanjaa. Skål, median tulevaisuus on pian täällä!”

 


Helsingin Sanomien lukija pässi, joka ei tiennyt olevansa narussa

Sitran "Media uudistuvassa yhteiskunnassa"-raportissa määritellään Helsingin Sanomien vaikutusvalta seuraavasti: ”Helsingin Sanomat on sanomalehdistä yhteiskunnallista agendaa kaikkein voimakkaimmin kirjoittava sanomalehti. Sitä luetaan erityisesti pääkaupunkiseudulla ja Etelä-Suomen asutuskeskuksissa, mutta myös laajasti muualla maassa. Sen välillinen vaikutus on jopa sen välitöntä vaikutusta suurempi.”

”Helsingin Sanomat on tärkeä tietolähde muille viestimille, jotka käyttävät sitä tietolähteenään ja upottavat päivittäin omiin tarinoihinsa sen julkistamia tarinoita. Näin Helsingin Sanomat määrittelee hyvin pitkälle myös oman lukijakuntansa ulkopuolella sen, mikä on yhteiskunnassa ja politiikassa tärkeää ja mikä ei – ja myös hyvin pitkälti sen, miten eri asioihin pitäisi suhtautua. Tässä roolissa Helsingin Sanomien kanssa kilpailee vain televisio.”

Myös Helsingin Sanomien harjoittaman konsensuspolitiikan ideologia johtaa juurensa aikaisemmin mainittuun talvisodan aikaiseen tilanteeseen, jolloin Suomi taisteli ylivertaista vihollista vastaan. Selviytyäkseen itsenäisenä kansana suomalaisten piti yhdentyä ja laittaa erimielisyytensä sivuun. Ei ole harvinaista, että yhteen hiileen puhaltamisen vaihtoehdottomuutta käytetään nykypäivänä erilaisten agendojen ajamiseen. Vastakkainasettelun ja symbolismin avulla kriittinen keskustelu johdetaan sivuraiteelle.

-Maailmantalouden kasvun hidastuminen ja samanaikainen globalisaatio pakottavat yhteiskunnat jatkamaan sopeutumista ja huolehtimaan siitä, että ne pärjäävät kiristyvässä kilpailussa. Aaro Hellaakoski runoilikin viisaasti: ”Ken tielle astuu, tien on vanki, vapaa on vain umpihanki”. Tämän päivän maailmassa on ikävä kyllä niin, että umpihangessa kahlaamisen ylellisyyteen ei yhdelläkään maalla ole sen paremmin varaa kuin mahdollisuuttakaan. Pitää vain pärjätä, ja Suomi kyllä pärjää, kirjoitti päätoimittaja Janne Virkkunen pääkirjoituksessa, HS 6.12.1998.

Kyseinen ennalta asetteleva kirjoitus on oppikirjaesimerkki tavasta, jolla tärkeät poliittiset kysymykset esimerkiksi Euroopan liittovaltioistumisen tai globalisaation syistä ja seurauksista on sivuutettu rinnastamalla Suomen asema altavastaajan rooliin. Ideologian mukaan Suomella ei ole muita mahdollisuuksia kuin sopeutua ”vallitseviin olosuhteisiin”. Suomi nähdään pienenä ja yksinäisenä kulkijana, jolla ei ole resursseja ja mahdollisuuksia selviytyä maailman merillä omin avuin. Globalisaatio nähdään välttämättömänä ja vääjäämättömästi etenevänä ilmiönä, jolle ei ole vaihtoehtoja.

Kyseisen logiikan avulla ei ainoastaan johdeta keskustelua harhaan, vaan annetaan myös oikeutus yhteiskuntamme kannalta kyseenalaisille toimille ja niistä aiheutuville seurauksille. Tämän lähtökohdan avulla myös itse asian esittäjä asettaa itsensä moraalisesti oikeutettuun asemaan ja jättää toisinajattelijoille ainoastaan riitapukarin roolin. Eli toisin sanoen kyseisellä symboliikalla ajetaan ”me” eli isänmaalliset suomalaiset vastaan ”muut” eli riitapukarit -ajatusmallia. On mielenkiintoista, että kansainvälisen konsernin edustajat asettavat itsensä isänmaalliseen valoon.

Nykypäivän uutisointi johtaa lukijoita harhaan myös monella muulla tapaa. Asioille annetaan nimityksiä, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Puhutaan esimerkiksi ”tulivoimasta”, ”pelastuspaketista”, ”lääkkeestä” tai muista termeistä, joilla on vahva psykologinen konteksti alitajuisella tasolla. Vastakkainasettelun seurauksena ihmisille syntyy mielikuva Daavidin ja Goljatin välisestä taistelusta, vaikka kyseiset veijarit tekivät sinunkaupat jo kauan aikaa sitten.

Konsensus painottaa yhteistä hyvinvointia; uhkaavan tilanteen vuoksi suomalaisten on sopeuduttava, laitettava erimielisyytensä syrjään ja puhallettava yhteen hiileen; toisin sanoen suomalaisten pitää uhrata mielipiteensä ja arvonsa yhteisen hyvän alttarilla. Melkeinpä kaikki keinot ovat sallituja, myös sellaiset, jotka eivät tunnu järkeenkäyviltä ja joita enemmistö vastustaa. Kyseinen ajatusmalli ei ainoastaan poista keskustelusta ja loogisten ratkaisujen etsinnältä pohjaa, vaan myös syyllistää ja kriminalisoi tahot, jotka kyseenalaistavat valtaa pitävien näkemyksiä. Poliitikot kutsuvat tätä vastuun kantamiseksi.

Noudatetaan niin kutsuttua "Jos et ole meidän puolella, niin olet meitä vastaan"-taktiikkaa. Ilmiö ei ole ainoastaan suomalainen, vaan kyseistä taktiikkaa amerikkalaisittain käytti esimerkiksi George W. Bush julistaessaan maailmanlaajuisen sodan terrorismia vastaan:”"Over time it's going to be important for nations to know they will be held accountable for inactivity. You're either with us or against us in the fight against terror." Kyseisen ”sodan” seurauksena satoja tuhansia ihmisiä ympäri maailmaa on kuollut. Sittemmin niin kutsutut ja globaalin valtamedian esittämät todisteet terroristeja ja terroristivaltioita vastaan ovat paljastuneet valheiksi ja propagandaksi.

Kun auktoriteetti valitsee vastakkainasettelevan konsensustaktiikan kuten George W. tai suomalaiset päätoimittajat, niin lukijalle tai kuulijalle ei anneta mahdollisuutta tarkastella asiaa ennen ennalta asetetun perspektiivin valintaa, vaan asialle on ennalta annettu ajatus kansalaisten ja hyvinvoinnin puolustamisesta ja asian esittäjä on itse määritellyt itsensä yhteisen hyvän ja oikeudenmukaisuuden edustajaksi. Suomea ja suomalaisten mielipiteitä on muokattu jo pitkään kyseisen taktiikan avulla. Päätettäessä tärkeistä asioista kyseinen kortti on vedetty esiin ennemmin tai myöhemmin.

Kun otetaan huomioon ihmisten nykyiset ajankäytön ja informaation seurannan mahdollisuudet, niin yleisen mielipiteen muodostus painottuu hyvin pitkälti valtamediassa toimivien tahojen käsiin. Huomioiden valtamedian käyttämän me vastaan ne -konsensuksen, jää rationaalisen ja luottavaisen ihmisen ainoaksi järkiperäiseksi vaihtoehdoksi leimautua kyseisten tahojen mielipiteisiin ja näkemyksiin, ja myöskin olettamaan, että kyseinen taho tai tahot todella edustavat kansalaisia ja heidän etujaan, vaikka asian laita ei välttämättä näin ole.

Maailmanhistoriasta löytyy useita varoittavia esimerkkejä poliitikoista, jotka median avustuksella ovat luoneet itsestään kuvan kansanmiehenä. Valtaan päästyään he kuitenkin ovat joko omien piiloteltujen agendojensa mukaisesti tai kansainvälisen painostuksen ja maan taloudellisen tilanteen vuoksi olleet pakotettuja palvelemaan muita kuin kansalaisten intressejä.

Esimerkiksi sosiaalisen ihanteen keulakuvaksikin tituleerattu Solidaarisuus-liike joutui pahemman kerran pettymään noustuaan valtaan. Lech Walesa, entinen sähkömies ja duunari, joutui luopumaan tai luopui aatteistaan kansainvälisen valuuttarahaston painostuksen alla. Vapauduttuaan Neuvostoliiton ikeestä Puola kärsi velkataakasta, joka katkaisi sekä Walesan että Solidaarisuus-liikkeen selkärangan. Puolassa suoritettiin valtion omaisuuden uusjako, jossa yksityissektorin keinottelijat kuorivat kermat päältä. Puola ei ole ainoa poliitikkojen ja median piiloteltujen agendojen uhri, vaan samankaltaiset elementit ja kansanvallan nousut koskettavat myös esimerkiksi Venäjää (Jeltsin), Etelä-Afrikkaa (Mandela) ja Argentiinaa (Menem). Tällä hetkellä Kreikka maistelee samaa lääkettä.

 

Päivittäisuutiset varjopolitiikkaa ja iskuja vyön alle

Internetin suomien mahdollisuuksien myötä kansalaiset ovat yhä valveutuneempia ja ovat alkaneet ymmärtää sekä median että valtaeliitin toimintamekanismeja. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan ainoastaan 35 prosenttia suomalaisista luotti lehdistöön vuonna 2005. Loput 65 prosenttia ei luottanut lehdistöön kovinkaan paljoa tai lainkaan. Näyttäisi siis siltä, että suomalaiset eivät viitsi enää puhaltaa ilmaa valtaeliitin vappupalloon, jota myös hyvinvointivaltioksi kutsutaan.

Valtamedian edustaja, kuten Helsingin Sanomat, tituleeraa itseään vapaan lehdistön ja puolueettomuuden edustajaksi ja suoralta kädeltä näin näyttäisi olevankin. Objektiivisuuden ja demokraattisuuden taustalla saattaa kuitenkin kyteä se yhteinen hiili, johon edelleen yritetään puhkua eloa.

Päätoimittaja Antti Blåfield kirjoittaa 25.1.2011 Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa, että yhteisen edun etsimiseen ei enää uskota ja Suomi on jakaantunut kahtia. Yhteistä näkemystä koko Suomesta ei enää välitetä koota; aivan kuten pääkaupunkiseudulla ei haluta koota yhteistä käsitystä siitä, miten aluetta tulisi kehittää.

Pääkirjoituksen mukaan köyhyydessä elävien lapsiperheiden määrä on noin kolminkertaistunut viimeisen 15 vuoden aikana pääkaupunkiseudulla. Päätoimittaja Blåfield yhdistää lapsiperheiden köyhyyden kasvun pääkaupunkiseudun yhdistymispolitiikkaan tai oikeastaan siihen, että hänen mukaansa sitä ei ole. Surullista on, että yhdistymiselle ei ole löydetty yhteistä säveltä, päätoimittaja toteaa.

Logiikallaan Blåfieldin kirjoituksesta saattaa saada kuvan, että köyhyys johtuu kansalaisten yhteistyökyvyttömyydestä. Eli toisin sanoen kyseisessä tapauksessa pääkaupunkiseudun lapsiperheiden köyhyys johtuisi siitä, että Espoo ja Vantaa eivät halua yhdistyä Helsinkiin, mitä Blåfield kutsuu yhteistyökyvyttömyydeksi. Vallitsevien journalistisien toimintamekanismien mukaisesti kirjoituksessa ei puututa ongelman todelliseen alkuperään.

Kirjoituksen mahdollinen alitajuinen konsensus on rakennettu taitavasti: köyhyys yhdistetään yhteistyökyvyttömyyteen ja samalla kerrotaan, että Suomi on jakautunut kahtia. Ikään kuin suomalaisten eriävät mielipiteet edustaisivat yhteistyökyvyttömyyttä ja olisivat näin ollen syynä suomalaisten köyhyyteen. Blåfieldin eduksi voidaan kuitenkin lukea, että hän tunnustaa tosiasiat, sillä oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mielipidetiedustelun mukaan pyhän (lehdistö, poliittinen eliitti ja yrityssektori) kolminaisuuden voimat ovat alkaneet huveta ja eliitin lippu ei enää heilu yhtä korkealle kuin ennen.

Blåfield ei kirjoituksessaan varsinaisesti kerro, mitä hän Suomen kahtia jakautumisella tarkoittaa, mutta todennäköisesti kyseessä ovat edelliset eduskuntavaalit ja jakautunut mielipide sekä nykyisestä poliittisesta ilmapiiristä että Euroopan Unionista.

Blåfield on varmasti tietoinen, että historiallisesta näkökulmasta katsottuna taloudellisista ongelmista seuraa usein poliittinen epävakaus, joka edustuksellisen demokratian maassa kuten Suomessa todennäköisesti johtaa valtatasapainon muutoksiin. Tästä osoituksena Suomessa oli perussuomalaisten valtaannousu. Vaikka perussuomalaiset olivat hyvin lähellä suurimman puolueen asemaa, niin silti valtaeliitti on hahmotellut puolueen kannatuksen nousun lähinnä protestiliikkeeksi.

Blåfield on aivan oikeassa; suomalaiset ovat jakautuneet mielipiteissään niin kutsutusta yhteisestä hyvästä ja Suomen tulevaisuudesta. Blåfield olisi voinut mainita myös sen tosiasian, että monien yhteiskuntatieteilijöiden mukaan tähän mennessä median mainostamalla yhteisellä näkemyksellä ei tosiasiallisesti ole tarkoitettu kansan, vaan valtaeliitin yhteistä näkemystä.

Blåfieldin pääkirjoitus ei suoraan viittaa ”yhteisen hiilen puhaltamiseen”, mutta alitajuisella tasolla samasta asiasta on kyse. Lehtien toistaessa samaa sanomaa kuten tässä tapauksessa yhteistyökyvyttömyyttä ja siitä aiheutuvia haittoja ihmisten mieliin iskostuu väkisinkin alitajuinen ajatus siitä, että poikkiteloin ei kannata asettua. Toisin sanoen yhteistyötä ja diplomatiaa korostetaan järkiperäisten argumenttien kustannuksella.

Konsensushengen ihannoiminen tekee selvää jälkeä yhteiskunnallisella tasolla. Journalistin ja Lapin Kansan entinen päätoimittaja Johanna Korhonen otti ohimennen kantaa myös nykyisen yhteiskunnallisen keskustelun laatuun Voima-lehden haastattelussa, kun totesi, että nykypäivänä ihmiset pelkäävät leimautumista. Päätoimittaja epäilee, että vasemmistolaisesti ajattelevat ihmiset sumuttavat itseään ja piilottelevat arvojaan leimautumisen pelossa. Ihmiset eivät uskalla ilmaista mielipiteitään ja tohdi tuoda asiaansa tarpeeksi voimallisesti esiin.

Perussuomalaisten kannatusluvut olivat valtaapitävälle eliitille varmasti epämieluista luettavaa ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi puolueen mustamaalaaminen. Kyse oli eliitin yhtenäistä mielipidettä uhkaavasta tekijästä ja sitä kautta myös valtaapitävien omasta yhteiskunnallisesta asemasta.

Tyypillinen esimerkki HS:n harjoittamasta leimaavasta disinformaatiosta on politiikan toimittaja Kimmo Oksasen 16.10.2010 perussuomalaisten kansanedustajasta Tom Packalenista kirjoittama artikkeli "Komisarion mielestä 'romani' on hyvä varkaan tuntomerkki". Jutussaan Oksanen leimaa Packalenin rasistiksi. Tom Packalen toimi tuolloin Helsingin poliisilaitoksen komissariona ja vastasi Oksasen kysymyksiin.

Oksanen teki johtopäätelmänsä siltä pohjalta, että törmättyään ensin STT:n "Romaniliiga iski raha-automaateilla Helsingissä"-uutiseen, hän soitti Helsingin poliisilaitokselle, josta Packalen vastasi kysymyksiin. Oksanen harhauttaa lukijoita jo otsikollaan: Packalen ei sanonut, että romani on hyvä varkaan tuntomerkki, vaan Packalen sanoi, että tällä kertaa epäillyt ja etsityt nimettiin romaneiksi, koska se on hyvä tuntomerkki. Oksanen pitää Packalenin lausuntoa yleistävänä ja leimaavana ja kertoo, että ei itse osaa osaa erottaa mustalaista naaman perusteella.

Puhelun aikana Packalen hermostui Oksasen kysymyksiin ja totesi:”Nyt sinä menet mielestäni asiattomuuksiin. Sinä vastaat kirjoituksistasi, anna poliisin vastata siitä, mitä tuntomerkkejä me annamme." Jutussaan uutismetsästäjä Oksanen tekeekin kärpäsestä härkäsen ja herkuttelee ohiammutulla hirvellä.

Ensinnäkin, jos poliisi ei voisi käyttää ihmisen geneettistä perimää epäiltyjen tuntomerkkinä, niin poliisityö epäilemättä vaikeutuisi huomattavasti.

Toisekseen Oksasen ”poliisi osaa erottaa mustalaisen naaman perusteella, minä en” -lausunto ainoastaan alleviivaa Oksasen pikkunäppärää uutismanipulointia: on sanomattakin selvää, että ammattinsa takia poliisit ovat tarkkanäköisempiä kuin tavalliset ihmiset; heidän toimenkuvaansa ja koulutukseensa kuuluu asioiden ja ihmisien tarkka havainnointi. Toisin kuin Oksasen ohiammuttu hirvi antaa ymmärtää, niin ei poliisi tietenkään pidä kaikkia romaneja epäiltyinä puhumattakaan, että poliisi pitäisi romania hyvänä varkaan tuntomerkkinä.

Kolmanneksi poliisin tehtävä ei ole arvioida tiedonantojensa poliittisia merkityksiä, vaan se tehtävä kuluu median edustajille. Journalistien koulutukseen kuuluu sidonnaisuuksien ja taustojen relevanttiuden arviointi tiedoituksen yhteydessä, poliisin koulutukseen ei. Päätös ja vastuu epäiltyjen nimittämisestä romaneiksi kuului STT:n toimitukselle, ei poliisille.

Pitää myös huomioida, että Packalen vastasi virkaa tekevänä komissariona, ei kansanedustajana. Oksanen kuitenkin tuo Packalenin tuolloisen edustajaehdokkuuden esiin, vaikka se ei liity asiaan millään tapaa. Poliisijohdon ohjeistuksen mukaan poliisit eivät voi ja saa politikoida työaikanaan.

Packalen vastasi Oksasen artikkeliin seuraavasti: ”Pakko vastata parilla sanalla Helsingin Sanomissa maanantaina julkaistuun kolumniin. Kärjistys tekstissä oli niin tarkoitushakuista ja häikäilemätöntä, että koko asia vääristyi – minun piikkiini...vaikuttaa siltä, että Helsingin Sanomissa pelätään perussuomalaisia. Tämä on ikävää. Vihan lietsonnan sijaan toivoisin avointa keskustelua. Voidaan aloittaa vaikka siitä, mikä meissä persuissa pelottaa.”

Poliittisen pelin ”vihreä” osanottaja Packalen ei selvästikään ainakaan tuolloin ollut ymmärtänyt Hesarin yhteiskuntapoliittisia toimintamekanismeja ja agendaa sen taustalla. Oksasen artikkeli ei ainoastaan leimaa perussuomalaisia ja Helsingin poliisilaitosta, vaan tuomalla esiin vääristellyn, leimaavan ja vastakkainasettelevan uutisensa, on se omiaan kärjistämään ulkomaalaistaustaisista henkilöistä käytävää yhteiskunnallista keskustelua Suomessa.

Syitä ja selityksiä perussuomalaisten menestykseen on haettu niin protestimielialasta kuin uudesta äärioikeistolaisesta kansannoususta, vaikka kysymys ei niinkään ollut puolueesta tai aatteista, vaan huomioon ottaen kannatuksen laajuuden oli vaalituloksessa todennäköisesti kysymys suomalaisten tyytymättömyydestä vallitseviin elinolosuhteisiin.

Erikoista on, että presidentinvaalien tuloksen perusteella useat valtamedian asiantuntijat ovat jo todenneet vaalituloksen ohimenneeksi ilmiöksi. Ikään kuin kansalaiset olisivat tulleet järkiinsä ja kaikki olisi hyvin taas, vaikka itse asiassa mikään ei ole muuttunut huolimatta perussuomalaisten suurimman puolueen asemasta oppositiossa.

Sen sijaan vihreiden pitkäaikainen vaikuttaja Osmo Soininvaara tosin kirjoittaa presidentinvaalien tulosta käsittelevässä artikkelissaan, että perussuomalaisten ”jytkylle” saatiin ”jatkojytky” Pekka Haaviston presidentinvaaleissa saaman suosion myötä. Soininvaara ei koe nykyistä kehitystä mielekkääksi. Hän on huolestunut eriarvoisuuden kasvusta ja Suomen kahtia jakautumisesta. Ilmiö ei hänen mukaan kosketa ainoastaan Suomea, vaan koko maailmaa.

 

Valtamedian kabinettisopimus Karhuvaara puhalsi pelin poikki

Suomalaisten toimittajien joukosta löytyy myös rohkeita yksilöitä. Esimerkiksi Taloussanomien Jan Hurri on jo pitkään kutitellut nukkuvan leijonan kiveksiä. Tutkivan journalismin yhdistys valitsee vuosittain tutkivan journalismin parhaimmiston jakamalla Lumilapio-palkinnon. Listalta löytyykin teräviä yksilöitä, jotka ovat puhaltaneet pilliin.

Vuonna 2010 Tutkivan journalismin yhdistys kuitenkin ampui hehtaaripyssyllään ohi ja kaukaa. Kyseisenä vuonna, 21.7., porilaisyleisö todisti ainutlaatuista tapahtumaa, kun Alma Mediaan kuuluvan MTV3-kanavan toimitusjohtaja Pekka Karhuvaara paljasti valtamedian sopimuksen Euroopan Unioniin liittyvästä, tai oikeastaan pitäisi puhua sitä tukevasta, uutisoinnista 1990-luvun alussa. Karhuvaaran lausunto oli, jos ei tärkein, niin yksi journalistiikan historian tärkeimmistä teoista.

"Aatos Erkko soitti Turun Sanomat -konsernin pääomistajille Ketosille ja Alma Median toimitusjohtajalle, esimiehelleni Matti Packalenille. Erkko esitti kysymyksen, voisivatko kaikki nämä lehdet, Turun Sanomat, Salon Seudun Sanomat, Alma Median Aamulehti, Iltalehti, Kauppalehti, Satakunnan Kansa, Lapin Kansa ja sitten Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat tehdä koko sivun kampanjan EU-jäsenyyden puolesta", kirjoitti Ilta-Sanomien toimittaja Mika Koskinen Karhuvaaran sanoneen porilaisyleisön edessä.

Lehtiyhtiöiden johtajat suostuivat Erkon pyyntöön ja tekivät artikkelinsa. Sittemmin Karhuvaara on tullut toisiin aatoksiin ja pitänyt päätöstään suurena erehdyksenä.

"Vaikka se olikin vaan ilmoitus, niin siinä isot mediatalot, siis valtaosa suomalaisesta painetusta viestinnästä, asettui kimppaan jonkin yhteiskunnallisen ratkaisun puolesta. Juttu haisi tosi pahalle ja oli yhteiskunnallisesti väärin", Karhuvaara totesi.

Kyse ei niinkään ole siitä, oliko EU:hun liittyminen hyvä vai huono asia, vaan siitä, että Suomen vaikutusvaltaisimpiin kuuluvat henkilöt yhdessä päättivät ohjailla Suomen kansalaisten mielipiteitä. Artikkeli oli jymyuutinen, mutta sitä seurasi täysi mediahiljaisuus. Uutista on vieläkin hyvin vaikea löytää internetistä. Mediapomo katuu -otsikolla ilmestynyt artikkeli löytyy Googlen kautta melkeinpä ainoastaan keskustelupalstoilta. Ja Verkkomediasta. (Pahoittelut omahyväisyydestä)

Media ei ainostaan siis lyönyt laimin yhteiskunnallista tehtäväänsä, vaan osallistui laaja-alaiseen peittelyyn, ja tämä on itse asiassa se jymyuutinen. Kyseinen toiminta huomioon ottaen on valtamedian uskottavuus todella kortilla. Puhumattakaan, että sen mainostama puolueettomuus voisi mitenkään enää pitää paikkaansa. Joku saattaisi kutsua Aatos Erkon järjestämää kampanjaa salaliitoksi. Kyse ei kuitenkaan ole salaliitosta, vaan liikevoittoa tavoittelevien yritysten harjoittamasta yhteiskuntapolitiikasta.

 

Taloudelliset intressit bisnesmiehet kynän varressa

Vapaa toimittaja Martti Valkonen on työskennellyt journalistina lähes puoli vuosisataa. 16 vuoden ajan hän toimi Helsingin Sanomien palveluksessa toimittajana, kirjeenvaihtajana Moskovassa ja pääkirjoitustoimittajana. HS:n ohella hän on työskennellyt Uuden Suomen kirjeenvaihtajana Moskovassa neljä vuotta, Lontoossa neljä vuotta ja vuoden Ateenassa. US:n kausi oli Neuvostoliiton aikana. Valkosella on tarkka kuva Helsingin Sanomien työmenetelmistä ja monista salaisuuksista, joilla lehti tavoittelee entistä enemmän valtaa ja omaisuutta muun yhteiskunnan kustannuksella. Toimittajauraansa hän ruotii Sananvapaus kauppatavarana -kirjassaan.

Valkonen kirjoittaa mediakriittisessä artikkelissaan, että nykykehityksen vaiheessa näyttävä osa mediaa on irtaantunut moraalisista velvoitteistaan ja käyttää yhteiskunnan suomaa vapautta omien etujensa ajamiseen, vallan ja vaurauden kahmimiseen muulta yhteiskunnalta ja hamuaa tiedonvälityksen rintamalla monopolia.

Artikkelissaan Valkonen toteaa, että omistajat ja päätoimittajat ovat vallan keskiössä ja pyörittävät mediapalettia mielivaltaisesti. Valkosen mukaan omistajista irtaantunutta riippumatonta toimittajavaltaa ei Suomen mediassa käytännössä ole. Mediassa ei ole edes omistajista irtaantunutta riippumatonta päätoimittajavaltaakaan. Toimittajavallan sijaan pitäisikin puhua melkeinpä ainoastaan päätoimittajavallasta.

-Päätoimittajilla on mediassa käyttövalta, mutta se ei ole pysyväksi muuttunut saavutettu etu vaan sen menetys voi usein olla hiuskarvan varassa. Merkillisen monissa toimituksissa päätoimittajat käyttävät tätä valtaansa suosikkijärjestelmän puitteissa. Se tietenkin lisää jonkin verran suosikkitoimittajien omaa valtaa, mutta jos suosikki alkaa potkia päätoimittajia vastaan, hän on pian entinen suosikki. Hän käyttää samaa valtaa, jota päätoimittaja valvoo omistajan toimeksiannosta.

-Tärkein erotus on toimittajien ja päätoimittajien välillä. Tavalliset sanomalehtien ja sähköisten uutistoimitusten rivitoimittajat ahertavat käytännön rutiinien parissa, vuorotyössä aamusta yömyöhään viikon seitsemänä päivänä ja hoitavat kukin muutaman työtunnin ajan seuraavan aamun lehden uutissivujen täyttämistä tai myöhempien juttujen valmistelua.

-Heidän työnsä menevät päällikkötoimittajien tarkastuksen kautta eteenpäin ilman, että useimmat heistä käyttävät mainittavaa vaikutusvaltaa tai valtaa. He eivät pääse itse täysin valikoimaan uutisvirrasta julkaistaviksi otettavia tapahtumia ja voivat harjoittaa vain vähän tekstinkäsittelyä tai puuttua uutissisältöön, sillä he toteuttavat päällikkötoimittajien työmääräyksiä.

-Rivitoimittajilla suurissa toimituksissa ei ole tilaisuutta kirjoittaa kolumneja ennen kuin he ovat edenneet urallaan kastiin, joka on jo lähellä päällikkötoimittajia ja näiden sisäpiiriä. Pienissä maaseutulehtien toimituksissa asiat ovat toisin, toimittajat ovat yleismiehiä ja -naisia.

-Päällikkötoimittajat taas toteuttavat esimiehiltään saamiaan ohjeita, jotka ovat päätoimittajien kerroksen antamia. Jos jokin uutisjuttu tai kommentti on jollakin tavalla normaalista poikkeava ja yllättävä, se menee päätoimittajan tai tämän sijaisen katsottavaksi. Se kuuluu päivittäiseen rutiiniin. Päätoimittajat tekevät päätöksensä lehden linjan mukaisesti eli he toteuttavat päivittäisessä työssään omistajan tahtoa.

-On selvää, ettei omistaja ole joka päivä takomassa tahtoaan päätoimittajien mieleen. Päätoimittajat varovat työpaikkansa menettämistä ja toimivat sillä tavalla, kuin he otaksuvat omistajan kulloinkin tahtovan. Päätoimittajat ovat omistajille paljon kuuliaisempia kuin rivitoimittajat. Näiltä menee irtisanottaessa vain työpaikka ja kuukausipalkka, mutta päätoimittajat menettävät lisäksi yhteiskunnallisen asemansa ja pitkän rivin erilaisia verottomia etuja ja nautintaoikeuksia luottokortteja, autoa ja jopa asuntoa myöten.

-Päätoimittajat sinänsä elävät korporatismin aikaa, kuten Kalevi Sorsa aikoinaan kolumnissaan kirjoitti, vaikka heidän johtamansa julkaisut kilpailisivatkin keskenään. Päätoimittajien keskinäinen solidaarisuus muistuttaa keskiaikaista kiltalaitosta. Sellaiselle ei ole sijaa muualla yhteiskunnassa tai teollisuuden muilla sektoreilla, mutta tämä median keskinäisen kehumisen kerho saa Suomessa omistajien toimeksiannosta valvoa sananvapautta. Sellainen oikeus tekee ihmisen helposti sokeaksi.

-Muu yhteiskunta on riippuvainen kerhon tulkinnoista. Harvalla kerholla Suomessa on yhtä paljon käyttövaltaa. Sen viljelyä tehostaa selkeä jäsentenvälinen jännite, kun päätoimittajakerhon monet jäsenet mielellään kärkkyvät toistensa työpaikkoja isommissa ja vauraammissa lehdissä.

-En usko, että Suomen mediassa on tätä nykyä yhtään ainoaa millään tavalla merkittävän tai edes puolisuuren sanoma- tai aikakauslehden päätoimittajaa, jolla olisi käytössään omistajasta tai muista taustaryhmistä riippumatonta valtaa.

-Väite on tietenkin ruma. Sitä kuitenkin tukevat pitkä sormituntuma toimitusten käytännön työhön ja muissa toimituksissa olevien kollegojen kertomukset. Väitteen vahvistaa se, että Suomen media on vaisua eikä pyri muuttamaan yhteiskuntaa eikä nykyistä sosiaalista hierarkiaa. Suomalaisilla tiedotusvälineillä ei ole konsensuksen yhteiskunnassa tarvetta eikä halua tutkia eliittiä ja sen seinäkaappeja tai analysoida sen syvemmin eliitin päätöksiä ja tavoitteita, koska tiedotusvälineiden omistajat eivät sellaista tahdo. Omin valtuuksin eivät toimittajat median millään sektorilla uskalla tarttua torjuttuihin aiheisiin. Varoittavia esimerkkejä alalta tunnetaan aivan tarpeeksi.

Valkosen mukaan journalismi on muuttunut viime vuosikymmeninä. Tämän hetken journalismi on arvotonta, koska vallanpitäjien vahtikoiraksi perustettu lehdistö onkin nyt itse etuoikeutettu osa vallanpitäjiä.

-Journalismin muutos tiedonvälityksestä voittoja hakevaksi viihteeksi kiihtyi 1980-luvun loppuvaiheilla samalla innolla kuin aikoinaan ryhdyttiin kultaisen vasikan valuun. Yleistermi media on korvannut kelvollisen sanan lehdistö. Markkinamiehiltä on siepattu iskevää terminologiaa, joka viihteellisenä kulissina peittää sisällön ohentumisen ja kriittisen otteen katoamisen.

-Uudenlainen journalismi ja media ovat viihdeteollisuutta, joka hyödyntää lehdistön vanhaa oikeutta kollektiiviseen sananvapauteen. Siihen vedoten se tekee painokoneillaan rahaa ilman tuotevastuuta, mikä sitoo muun teollisuuden ja talouselämän käsiä.

-Suomen kaltaisessa pienessä maassa monopoliasemaa tavoittelevat suuret mediatalot hallitsevat alan markkinoita painamisesta ja julkaisemisesta aina alan opetuksen vahtimiseen siten, ettei juuri kukaan tiedotusaloilla toimiva uskalla avata julkisesti suutaan työpaikan menettämisen pelossa.

-Osasta mediaa on tullut loiskäytäntö eikä lehtimieskunta tee mitään eheyttääkseen yhteiskunnan luottamuksen mediaan. Lehtimieskuntaa houkuttaa raha tai se pelkää omistajia. Lehtimiehet ja -naiset itse tietävät totuuden ja syyt omaan vaikenemiseensa.

-Kaupallistumisen myötä neljäs valtiomahti on syönyt eväänsä ja ryhtynyt tuottamaan viihdettä rahasta. Keisarilla ei ole vaatteita ja lehdistöparoneilla ei ole muita aatteita kuin raha ja valta. Kokonaisuutena lehdistö ei ole enää moraalinen eliitti, vaikka yhä on suuria ja pieniä lehtiä, jotka haluavat ja pystyvät ylläpitämään kunnioitettavaa moraalista tasoa.

-Yhteiskunnan on ratkaistava tienhaaraan kiirehtineen median ongelmat, koska median röyhkein osa ei itse siihen kykene. Itsesääntelyjärjestelmä nykyisen Julkisen sanan neuvoston muodossa on ala-arvoinen väärinkäytösten kulissi, vaikka se matkan varrella tekee tietenkin myös hyvää työtä. Se on kuitenkin antautunut kaupallistuneen median vaatimuksille ja se on siis korvattava tai uudistettava perin pohjin. Sen täytyy ansaita yleisön kunnioitus eikä se saa toimia itsetyytyväisesti vain rahoittajiensa eduksi, kirjoittaa Valkonen artikkelissaan.

 

Journalistiikan tulevaisuus

Tutkivan journalismin historia Suomessa on verrattaen lyhyt. Tutkivan journalismin yhdistyksen internetsivujen tutkivan journalismin historiaa käsittelevässä artikkelissa kerrotaan, että tutkiva journalismi on ottanut tuulta alleensa vasta 1990-luvulta lähtien. Sivusto kertoo myös tutkivan journalismin saavutuksista ja aiheista, jotka Suomessa ovat joutuneet suurennuslasin alle.

Suomalaisesta tutkivasta journalismista annetaan suhteellisen mairitteleva kuva kuinka se on toiminut vallan vahtikoirana, mutta silmiinpistävää ja kuvaavaa on, että artikkelissa ei mainita sanallakaan mediakriittisyyttä tai sitä, että journalistit olisivat tutkineet mediayhtiöitä. Syy kyseiseen puutteelliseen käsitykseen tutkivasta journalismista on luonnollinen; yhdistystä hallinnoivat valtamedian edustajat.

Tutkivan journalismin tekeminen on jokseenkin ongelmallista Suomessa. Tutkiva toimittaja Martti Valkonen kirjoitti, että median tutkiminen on tarpeen ja välttämätöntä, mutta Suomen pienillä markkinoilla aidoille rehellisille tutkijoille ei ole tarjolla palkallista työtä. Pitäisi olla paljon suurempi maa ja paljon enemmän väkeä ja yliopistokaupunkeja sekä kilpailevia medioita.

Helsingin Sanomien harvainvaltaisissa piirteissä ei ole kyse salaliitosta, vaan HS:n valta-asemasta ja suhteista muihin valtaa pitäviin instituutioihin. Helsingin Sanomat, niin kuin mikä tahansa muukin liikevoittoa tavoitteleva media, tuottaa informaatiota omalta arvopohjaltaan, valitsee lähteensä omien periaatteidensa mukaisesti ja julkaisee formaattiinsa sopivia artikkeleita.

Ei ole olemassa yhtä totuutta ja aina löytyy eriäviä mielipiteitä. Tämä on olennainen osa demokratiaa; ilman eriäviä mielipiteitä ei demokratiaa olisi olemassa. Demokratian ja journalistiikan ei ole tarkoitus kertoa vastauksia, vaan antaa areena yhteiselle keskustelulle, myös valtamedian mainostamalle ”vihapuheelle”. Rajoittamalla ihmisten ilmaisunvapautta poljemme omia arvojamme.

Demokratian ja sananvapauden tunnusmerkkeihin kuuluu, että journalistiikan edustajat luotaavat maailmaa monella eri tasolla ja myöskin antavat tilaa erilaisille näkemyksille. Vaikka Helsingin Sanomat voidaan nähdä elitistisenä tiedottajana, niin ei voida sanoa, että se ei olisi ollut luomassa Suomeen demokraattista järjestelmää ja omalta osaltaan nostanut yhteiskunnallisesti tärkeitä aiheita esiin.

Toisaalta Helsingin Sanomat pelaa kaksilla korteilla, koska se on todistettavasti ollut pro-valtiovalta ja pro-yrityssektori -henkinen. Valta-asemansa ja konsensuspolitiikan johdosta voidaankin vahvasti epäillä, että HS on vähentänyt journalistiikan monimuotoisuutta ja uskottavuutta Suomessa.

Teoriassa Hesarin harjoittaman konsensushengen voidaan katsoa olevan eräänlainen äärikapitalistinen propagandamekanismi, joka kantaa Suomen sinivalkoista viittaa harteillaan. Kyseisen mekanismin seurauksena nykypäivän Suomessa heiluu suvaitsemattomuuden kirves; toisinajattelijat leimataan radikaaleiksi tai vihapuhujiksi. Valtamedian harjoittama konsensushenki saattaa olla vaarallinen mekanismi, jos ihmiset kokevat, että he eivät saa ääntänsä kuuluviin, eivät voi osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ettei heidän mielipiteillään ole merkitystä.

Kyseinen saamattomuuden ja arvottomuuden tunne saattaa johtaa niin sanotusti ”millään ei ole mitään väliä”-mentaliteettiin, joka sitten johtaa erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin tai pahimmassa tapauksessa joidenkin yksilöiden radikalisoitumiseen.

Valtamedian harjoittama konsensuspolitiikka onkin paradoksi; tarkoituksena on pitää yhteishenkeä yllä, mutta oligarkinen järjestelmä johtaa päinvastaiseen tulokseen. Poliittiset päättäjät ja media usein korostavat avoimuutta, mutta järjestelmässä ääneen pääsevät vain valtaeliitin tarkoitusperiin sopivat henkilöt.

Konsensuspolitiikan ongelmana on myös se, että asioita kyllä seurataan ja ongelmista raportoidaan, mutta niihin ei paneuduta syvällisesti. Kyse on peiliin katsomisesta; jos yhteiskunnassamme on ongelmia, niin yleensä syytä haetaan kaikkialta muualta kuin omasta yhteiskunnastamme. Harvemmin jos koskaan journalistit ovat kysyneet sen kaikkein olennaisimman kysymyksen: onko itse yhteiskunnallisessa järjestelmässämme jotain vialla?

Huolimatta viestinnän välineiden puutteista journalistiikan maailmanhistoriasta löytyy monia teräviä ja rohkeita journalisteja, jotka eivät ole kaihtaneet totuuden kertomista. Tutkivat journalistit kuten esimerkiksi John Pilger, Wilfred Burghett ja Seymor M. Hersh ovat reportaaseillaan paljastaneet suurvaltojen toimia, jotka ovat johtaneet satojen tuhansien tai jopa miljoonien ihmisten kärsimyksiin tai kuolemaan. Yhteistä näille journalisteille on se, että heidän raportointiaan ei ole koskaan hyväksytty eikä tulla hyväksymään valtamedian piirissä.

Yhteiskuntakriitikko Noam Chomskyn mukaan valtamedian toimittajan työssä on kyse on sosiaalisesta älykkyydestä; journalistien on ansaittava palkkansa ja osattava toimia median pelisääntöjen puitteissa. Journalistit raportoivat yhteiskunnallisista aiheista vallitsevan yhteiskuntapoliittisen tilanteen mukaan odottaen tilaisuutta arkojen aiheiden esiintuomiselle. Vastaus siihen, onko valtamedian ja Helsingin Sanomien journalistien toimintatavat hyväksyttäviä, riippuu varmasti siitä, keneltä kysytään. Jos vuosikymmenien kokemuksen omaavalta sotareportteri John Pilgeriltä kysyttäisiin, niin hän saattaisi vastata samoin kuin hän eräässä dokumentissaan totesi:

"Journalistin ensimmäinen tehtävä on katsoa peiliin."

Skål, median tulevaisuus on pian täällä!

 

Tietoa riippumattomuudesta...

ps. suomalaisten mediayhtiöiden edustajista Bilderberg-kokoukseen on osallistunut ainakin Aatos Erkko (HS:n omistaja), Janne Virkkunen (HS), Hanna Rajalahti (Talouselämä), Mikael Pentikäinen (Sanomaliitto, Sanoma News), Atte Jääskeläinen (Suomen Tietotoimisto, HS, YLE), Antti Blåfield (HS) Olli Kivinen (HS) Hanna Rajalahti (Talouselämä), Jaakko Iloniemi (Suomen Kuvalehden kolumnisti) ja Olli-Pekka Heinonen (Yle).

Myös puolueettomuudestaan tunnetut päättäjät Olli Rehn, Martti Ahtisaari, Jyrki Katainen, Matti Vanhanen, Olli-Pekka Heinonen, Paula Lehtomäki, Eero Heinäluoma, Sirkka Hämäläinen, Esko Aho, Paavo Lipponen, Max Jakobson,Ulf Sundqvist, Ilkka Suominen, Sixten Korkmann, Erkki Liikanen ja Sauli Niinistö ovat osallistuneet kyseiseen kokoukseen, joka ei yleisölle ole avoin ja kokouksien sisällöt ovat salaisia.

Kokoukseen osallistunut Jyrki Katainen kertoi kokouksen olevan ”semmoinen ihan tavallinen kansalaisfoorumi”. Mielenkiintoista on, että pääministerimme määrittelee kansalaisfoorumin kokoukseksi, johon kansalaiset eivät voi osallistua eikä kansalaisille kerrota sen sisällöstä.

Lisäksi Lauri Kivinen (YLE), Esko Aho, Sixten Korkman, Erkki Liikanen ja Juhani Kaskeala kuuluvat Trilateraaliseen komissioon. Myös Aatos Erkko on kuulunut ryhmään.

Amerikkalainen senaattori Barry Goldwater kirjoitti vuonna 1979 trilateraalisesta komissiosta With No Apologies -kirjassaan, että Trilateraalien todellinen pyrkimys on luoda maailmanlaajuinen taloudellinen valta, joka on suurempi kuin mukana olevien valtioiden poliittisten hallitusten valta. Järjestelmän johtajina ja luojina he tulevat hallitsemaan tulevaisuutta.

Journalistiikan tutkija, jonka aineistoon artikkelin pohjatyö ja siteeraukset perustuvat, ja keneen journalistiikan tutkijoilla muun muassa viitataan, esitti artikkelista eriävän mielipiteensä, joten hänen nimeään ei artikkelissa tuoda julki. Aineiston siteeraus ja näkökulma ovat omia tulkintojani. Kyseinen aineisto on kuitenkin julkista ja toimittajan näkökulmasta yleisen edun vaatiman käsitteen alaisuudessa.

pss. hiljakkoin mediassa käytiin keskustelu toimittajien avoimuudesta. Omalta osaltani voin kertoa, että en omaa minkään puolueen kirjaa enkä kannata poliittisia puolueita.

 

 

Lähteet:

Verkkomedia, Janus Putkonen, Riikka Söyring,

Bilderberg-ryhmä,

Martti Valkonen,

Osmo Soininvaara,

John Pilger, Tell me no lies: investigative journalism and it´s triumphs, 2005.

John Pilger, Breaking The Silence: Truth And Lies In The War On Terror -dokumenttielokuva.

Noam Chomsky, Understanding power.

Noam Chomsky, Manufacturing consent.

Arja Alho,  Silent democracy, noisy media -väitöskirja, 2004.

Helsingin Sanomat,

Pekka Lahtinen, Maailman yhdentyminen, 1994.

Politiikan journalismin tila Suomessa, 2009.

Ari Ojapelto,

Esko Seppänen,

Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos,

Politiikkaa ja politiikka uutisessa : hallitus, oppositio ja Helsingin Sanomat,

Suomen akatemia: Valta-ohjelma,

Tilastokeskus,

Sitra,

Voima,

HS,

Tom Packalen,

Jyrki Katainen,

Trilateraalinen komissio,

Sanoma,

Tutkivan journalismin yhdistys,

Helsingin Sanomien tärkeimmät sidonnaisuudet eli Sanoman 200 suurinta osakkeenomistajaa:

 

Toimitus @ 19.2.2012 17:21