Käynti Loviisan Rauhanfoorumin tilaisuuksissa ja kokoontumisissa parin vuoden tauon jälkeen virkisti mieltä ja muistutti ennen kaikkea siitä, miten tärkeää onkaan yhdessä vastustaa sotaa ratkaisuna maailman ongelmiin. Suomi ei voi nykypäivänä retostella rauhantyönsä määrällä – tuntuukin siltä, että Loviisan Rauhanfoorumin merkitystä ei pysty vähättelemään juuri sen ainutlaatuisen ja kenties kaikkein tärkeimmän viestinsä takia: me tarvitsemme rauhaa.
Pääkirjoitus: Päätoimittaja Janus Putkonen
8.8. 2011, Verkkomedia.org
janus.putkonen@verkkomedia.org
Loviisan Rauhanfoorumi muistutti rauhantyön merkityksestä
Loviisan alueella varttuneena olen tottunut tähän kaupungissa perinteisesti järjestettävään tapahtumaan monella tapaa. Hiroshima-lyhtyjen laskeminen kaupungin uimarannalta on kuulunut loviisalaiseen kesään, mutta toisaalta se on ollut myös kiinteä osa perheeni järjestämiä kesätapahtumia. Aiempina vuosina äitini toimittaja Tuovi Putkonen on kantanut vuosikymmenen ajan Loviisan Rauhanfoorumin puheenjohtajan vastuuta. Isäni, ja koko muukin perheeni, on osallistunut Rauhanfoorumin järjestelyihin vuosien aikana mitä erilaisimmin tavoin. Itse muistan mm. järjestämäni nuorten rauhanleirin ja erilaiset musiikkitapahtumat, joiden onnistumisesta kannoin aikanaan vastuuta.
Libya-seminaarissa kuulimme mm. YK neuvottelijan ja Tunisian Puolikuu-avustusjärjestön edustajan puheenvuoron.
Rauhantyö tuntui tärkeältä – ja niin se tekee edelleen
Loviisan kirkkoherra, jolle tapahtumasta ja sen perinteestä varmasti suurin kiitos kuuluu, eli Veli-Matti Hynninen sekä hänen vuosikymmeniä jatkunut yhteisötyö rauhan puolesta herätti taas kunnioitukseni. Rauhantyötä kun ei sovi unohtaa – tuntuikin monella tapaa siltä, että se on nykyään kenties tärkeämpää kuin koskaan aikaisemmin. Äitini sisko, professori Lea Pulkkinen jatkaa edelleen tapahtuman neuvottelukunnassa ja olo seminaareissa tuntuikin tätini vieressä istuskellen yhä varsin kotoisalta.
Rauhanliikkeet olivat paikalla kiitettävästi edustettuina. Mm. Rauhanpuolustajien Teemu Matinpuro, jonka kanssa teimme pian julkaistavan Verkkomedian haastattelun, totesi kuinka tärkeitä nämä tapahtumat ovat juuri verkostoitumisen kannalta. Rauhantutkimus on konfliktintutkimusta: pääseminaarin aiheena oli Libyan tilanne ja kunnianhimoiseen tapaan paikalle oli saatu myös kansainvälisiä keskustelijoita. Vaikka kaikki tunsivatkin varmasti ytimissään rauhantyön haasteet nykyisessä "sotamyönteisessä" ilmapiirissä, päätä ei olla valmiita painamaan puskaan – ei ainakaan Loviisassa.
Lauantain toisessa seminaarissa pohdittiin juuri rauhantyön haasteita ja miten rauhantyötä voitaisiin kehittää. Rauhanpuolustajien kanta tuli ainakin selväksi: on jaettava entistä enemmän haastavaa ja vaihtoehtoista tietoa. Rauhantyö ei siis tunnu laajemmissa kansalaispiireissä ajankohtaiselta ja syy tähän on tiedossa: syyttävä sormi menee valtamedian suuntaan, joka uutisoidessaan sodista ja konflikteista, antaa niistä varsin mustavalkoisen kuvan – unohtaen ne toisaalta vähintään yhtä nopeasti, kuin on ne esitellytkin.
Tutkivan journalismin puute Suomessa on varmasti pahiten iskenyt juuri riippumattomaan rauhan- ja konfliktintutkimukseen sekä kansalaisten valtio-opin harrastuksiin. Uutisvirran viihteellistämisen lopputuloksena keskustelu vaihtoehdoista harjoitetulle voimapolitiikalle on tyrehtynyt. Rauhantyö onkin ennen kaikkea älyllinen haaste – ja jotta se voisi kukoistaa laajemmin, tarvitaan ennen kaikkea laaja-alaista tietoa.
Kuvassa oikealla "Rauhanfoorumin isä" kirkkoherra Veli-Matti Hynninen, jonka kanssa kuljimme viemään tällä kertaa Norjan tragedian uhreille omistetut Hiroshima-lyhdyt merelle. Kulkueeseen otti osaa satoja ihmisiä ja tunnelma oli koskettava. Muistan kävelleeni tämän kulkueen usein aikaisemminkin – kerran myös kiireettömästi silloisen ulkoministerin ja nykyisen presidentti Tarja Halosen kanssa.
Uutta potkua, vanhoja voimia ja perinteisiä tehtäviä
Oli mielyttävää huomata, että Rauhanfoorumin nykyinen puheenjohtaja Timo Virtala tekee ilmeisen hyvää työtä Rauhanfoorumin peräsimessä. Oli kerrassaan ilo nähdä paikalla myös vuosien takaa tuttua talkooväkeä. Vanhaa luotettavaa voimaa ja toivottua "uutta potkua" on siis saatu perinteikkäiseen tapahtumaan mukaan – tästä on hyvä jatkaa!
Aktiivisena reserviläisenä ja maanpuolustuksen harrastajana olen vaalinut aina rauhantyötä tehdessäni ohjenuoraani: "sotilaan ensimmäinen tehtävä on puolustaa rauhaa". Ilokseni näin Hiroshima-kynttilälyhtyjä järjestelemässä myös toisen Itä-Uudenmaan alueen maakuntakomppaniasta tutuksi tulleen reserviläisen Pekka Vepsäläisen.
Lähi-Idän konfliktin eskaloituessa yhä laajemmaksi aseelliseksi selkkaukseksi ja suurvaltojen käydessä yhä kovemmin sanankääntein toisiansa vastaan, on muistutettava siitä, että "sodan syttyessä armeija on aina epäonnistunut sen merkittävimmässä päätehtävässä: kansallisen turvallisuuden takaamisessa." - Rauhantyö on siis jokaisen sotilaan velvollisuus.
