PÄÄKIRJOITUS
Tänään on tiistai, 29. heinäkuuta 2014. Sivu on ladattu klo 15:45

Kouluammunta muistutti peruskoulujärjestelmän kriittisestä uudistustarpeesta

Yhteiskunnassa on merkittävä rakenteellinen ongelma, jota ei haluta edes pahimpien seurausten sattuessa myöntää. Virkamiehet nostavat kätensä pystyyn koulusurmien tapahtuessa ja nuorison mielenterveysongelmien edessä. Seurausten paikkaaminen ei kuitenkaan auta kun puute ja vika on järjestelmässä.

Pääkirjoitus: Janus Putkonen, Verkkomedia.org
1.4.2012, Verkkomedia.org

 

Kouluammunta muistutti peruskoulujärjestelmän kriittisestä uudistustarpeesta

Orivedellä tapahtunut uusi kouluammunta muistutti taas siitä tosiasiasta, etteivät kokemamme tragediat ole saaneet aikaan sellaista kehitystä, joka olisi kyennyt puuttumaan itse ongelmaan. Mitään ei ole tehty tilanteen parantamiseksi, ja nyt olisikin korkea aika lyödä nyrkkiä pöytään. Tehty aselain kiristäminen on merkityksetöntä seurausten hallintaa, kun syy traagisiin purkauksiin on itse järjestelmässä. Parantuminen ja kehitys alkaa vasta ongelman myöntämisestä.

Nuorison mielenterveysongelmat ovat kriittisiä ongelmia yhteiskunnassa, joiden korjaaminen vaatii mittakaavaltaan tarpeeksi suuria parannuksia nuorison kasvattamisessa. Me emme saa hyväksyä koulusurmia osaksi yhteiskuntaa ja elämää – ikävinä ilmiöinä tai yksittäistapauksina, joihin emme kykene vaikuttamaan. Koulusurmat ovat ongelmavuoren huippu ja sen alle sisältyy tragedioiden koko kirjo: nuorison pahoinvointi, kiusaaminen, yksinäisyys, juurettomuus ja syrjäytyminen. 

Kehityksen esteenä on vallitseva ylimielisyys. Kuinka monen nuoren on vielä kärsittävä tai kuoltava, jotta hyväksymme ongelman olemassaolon? Suomalaista koulutusjärjestelmää kehutaan edelleen jopa maailman parhaimmaksi. Tämä mielestäni aiheeton ja vaarallinen itsetyytyväisyys estää meitä näkemästä, että ollessaan tuottavuuden mittareilla laskettuna kenties huipputehokas, peruskoulujärjestelmä on samalla ehkä yksi kaikkein vahingollisimmista. 

Nykytilalle voidaan selvittää syy-yhteydet, eikä kansansivistyksessä nähtävä puutteellisuus olekaan korjattavissa ilman rakenteellista koululaitoksen peruskorjausta. Ongelman aiheuttaja on nykyjärjestelmämme yksipuoleisuus, vahingollinen asetelma, jota pahentavat arvopyrkimykset, jotka eivät tunnusta riittävästi hallitsevaa ihmisten erilaisuutta. 

Ongelman ydin on nähdäkseni ryhmäkasvatuksessa – sen puutteessa. On turha peräänkuuluttaa uudistuksia esittämättä vaihtoehtoja, joten kerronkin avoimesti oman näkemykseni siitä mihin suuntaan Suomen peruskoulujärjestekmää olisi nähdäkseni kehitettävä, ja miksi. Tehkää omat johtopäätöksenne. 

 

Sodan uhriksi joutui myös kansansivistys

On mentävä yli 70 vuotta ajassa taaksepäin, jos haluamme nähdä ongelman ytimen ja ymmärtää nykytilan puutteet ja heikkoudet. "Unelma nimeltä Suomi" sisälsi aikanaan voimakkaan halun kehittää suomalaista kansansivistystä. Itse marsalkka Mannerheim oli aktiivisesti mukana luomassa itsenäisen Suomen kansansivistystä ja sen koulutusjärjestelmää. 

Kansansivistyksen tarve ja tehtävä nähtiin tuolloin selkeästi kaksijakoisesti: Kansakoulun tehtävä oli yksilötaitojen opettaminen ja muiden sivistyslaitosten tehtävä oli ryhmätaitojen kasvattaminen. Jakauma toteutui ihanteellisesti myös fyysisesti; "puolet ja puolet". Yksinkertaitetusti aamupäivät opiskeltiin lukuaineita ja iltapäivät vietettiin ryhmätehtävissä.

Koulujärjestelmä kehittyi, ja se kehitti myös maatamme eteenpäin. Tulokset me pystymme edelleen näkemään varmasti parhaiten Talvisodasta. Suomi oli reilussa parissa kymmenessä vuodessa, sisällissodan repimästä lähtökohdasta, onnistunut luomaan sisäisesti eheytyneen, vastuuntuntoisen, ryhmädynaamisen ja puolustuskykyisen kansakunnan – syntyi Talvisodan ihme.

Ryhmätaitoja kasvattavasta suojeluskunnasta ja Lotta-järjestöstä kasvoi entistä merkittävämpi osa kansalaisten kasvatustyötä varsinkin sotavuosina, mutta niiden painoarvo kansansivistyksessä oli lisääntynyt jo 30-luvulla. Sota ja kriisivuodet vaativat kansalta nöyrtymiskykyä ryhmän tarpeisiin, se vaati johtajuutta, kuten yhtälailla kykyä vastaanottaa ja toteuttaa tehtäviä. Kansan vastuuntunto ja sen kantamiskyky ei siis ollut sattumaa – vaan se oli, vaikkakaan ei ainoastaan, pitkälti kansansivityksen tulosta.

Sodan jälkeen Neuvostoliitolla oli valta sanella Suomelle rauhanehdot. Sodan logiikkaa seuraten ei ollutkaan ihme, että rauhanehtoihin liitettiin vaatimus Suomen henkisestä aseistariisunnasta: Suojeluskunnan ja Lotta-järjestön lakkauttamisesta. Moskovassa varmasti tiedettiin, mistä pieni ja pippurinen Suomi oli poikkeuksellisen vahvan puolustuskykynsä luonut: onnistuneella kansansivistyksellä.

Lakkauttamalla ryhmäkasvatuksen toimijat, heikennettiin tehokkaasti kansallista kykyä vastustaa Neuvostoliittoa mahdollisessa tulevassa konfliktissa. Samalla menetimme tärkeät yhteisöllisyyttä luoneet tukijalat ja saimme uuden ongelman aiheuttaja – YYA Sopimuksen, joka oli voimassa aina 90-luvun alkuun saakka.

 

"Suojeluskunnan leikit" - mitä menetimmekään sodassa?

Sotia edeltäneiden vuosien Suomi ja kansallinen historiaperintömme on kiinnostanut minua aina. Noin kymmenkunta vuotta sitten sain käsiini pienen kirjasen -30 luvulta, johon oli laadittu ohjeita ja sääntöjä koulutusohjaajille Suojeluskunnassa järjestetyistä peleistä ja leikeistä. Kirjan nimi oli "Suojeluskunnan leikit". Luin mielenkiinnolla kirjasen, jonka oivaltamisen jälkeen valtasi suru ja kaiho: "Kuinka paljon me sodassa menetimmekään!"

Jokaista leikkiä ja peliä leimasivat ryhmädynamiikan opetustavotteet. Leikit olivat viisaasti laadittuja ja ne toteuttivat ryhmäkäyttäytymien opetuksia nuorille ja heidän ohjaajilleen. Leikit vaativat valppautta, käskyjen antamista ja vastaanottamista, niissä oli selkeät tavoitteet, jotka huomioivat ryhmän oppimismahdollisuuden. Raisuissa leikeissä oli varsin hölliksi jätetyt sääntömääräykset fyysisestä kontaktista tai rajoituksista – sääntöihin oli siis jätetty vastuuta luovaa yksilönvapautta.

Kirjan sivuilta ja kansansivistyksen historian tutkimuksesta on tarttunut voimakas mielikuva siitä miten 30-luvun nuoriso vietti iltapäivät ja kesäleirit. Ikäväkseni jouduin toteamaan, omiin kouluajan kokemuksiini peilaten, ettei lähes mitään tästä ollut säilynyt meidän päiviimme saakka. Ryhmäkasvatuksen poistuminen on korvattu runsaalla määrällä yksilötaitojen opetusta, ja ryhmäkasvatuksen osuus on entiseen tavoitteeseen nähden varsin mitätöntä.

Ryhmäkasvatuksesta luovuttiin pakon edessä, mutta sitä ei koskaan palautettu, vaikka Suomi on päässyt irti jo lähes 20 vuotta sitten YYA-sopimuksen velvotteista. Valtiojohto ja virkamiehet eivät tehneet elettäkään tämän kansansivistyksellisen puutteen ja sotia edeltäneen asiaintilan palauttamiseksi. Asiasta ei edes keskusteltu. 

 

Peruskoulun rakenteellinen ongelma

Ongelma ja puute peruskoulujärjestelmässä on perustavanlaatuinen. Kysymys on asenteista ja asetelmasta, jolla nuoria kouluissa kasvatetaan. Tällä hetkellä ryhmäkasvatuksen takaavat käytännössä urheiluseurat ja myöhemmin Puolustusvoimat, mutta moni joutuu viettämään nuoruutensa kohtaamatta riittävästi oppimistilanteita, jossa myöhemmässä aikuiselämässä vaadittava ryhmätyöskentelykyky olisi oppimisen keskiössä.

Positiivisen nöyryyden puute on suomalaisilta hukassa, jatkuvan kilpailuasetelman luoma ylimielisyys ja itsekkyys rehottaa. Ryhmäkasvatuksen puute siirtyy siis suoraan aikuis- ja työelämään. Toki alue- ja koulukohtaisia eroja löytyy, mutta onnistuminen toisaalla ei takaa ryhmäkasvatuksen toteutumista tarvittavan laajassa mittakaavassa. On tarkasteltava itse järjestelmää.

Peruskoulun opetustavoite on peritty kansakoulusta. Se muodostuu pääsääntöisesti lukuaineista ja keskittyy yksilötaitoihin. Opetuksen asetelma on jäykkä ja siinä piilee vahingollinen rajoite: oppilas ja opettaja. Koululuokkia johdetaan siis "preussilaisittain" edestä.

Oppilaiden suhde toisiinsa on kilpailuasetelma ja kilpailijat (oppilaat) taistelevat arvosanakilpailussa läpi kouluvuosien. Opetustavoite ei huomioi erilaisuutta tai luokittelee luonteenpiirteet väkivaltaisesti eri kategorioihin: apuluokka, tarkkailuluokka ja normaaliluokka. Kuria vaaditaan ja oppimisvaaatimuksen toteutumiseksi käytetään perinteisesti pakotteita.

Peruskoulu on pitkä ja sitä leimaa alusta loppuun mielikuvitukseton yksiviivaisuus. Nuorilta vaaditaan työpanos päivästä ja vuodesta toiseen, eikä järjestelmä huomioi henkisen kasvun askeleita. Huomio on älykkyyden, ei viisauden kehittämisessä. Kärjistetysti sanoen, peruskoulu on monessa suhteessa laitostettu painajainen: se stressaa, uuvuttaa, kieltää yksilöllisyyden ja pakottaa opettelemaan ulkomuistiin opetuksia – se ei kiihota mielikuvitukseen, oivallukseen tai itseoppimiseen.

 

Syy-yhteydet ongelmien syntymisessä

Ajatellessamme mitä tahansa ihmisryhmää, iästä ja asemasta riippumatta, se muodostaa luonnollisesti johtajuuksia sekä muita ryhmän osakkuuksia, kuten huolehtijoita, vartijoita, metsästäjiä, kerääjiä ja rakentajia. Meillä kaikilla on laumasielusta kumpuavia kollektiivisia luonnerooleja ja niihin viittaavia taipumuksia, joita nykyinen koululaitos ei huomioi.

Opettajat, astuessaan luokan eteen, riistävät ryhmältä sen luonnolliset johtajuudet. Tämä on nykyjärjestelmän ongelmanmuodostumisen ydin. Oppilasryhmälle opettaja voi olla uhka tai mahdollisuus, parhaimmillaan kumppani, mutta suhteessa vertaisryhmän koostumukseen, opettaja on silti ryhmän ulkopuolinen toimija. Opettaja vaatii kunnioitusta osakseen ja asettaa ryhmältä kysymättä itsensä sen johtajaksi. Tämä on käytännössä tyranniaa ja opettaja on ryhmälle määrätty diktaattori. Peruskoulu on toimintamalliltaan demokratian ihanteiden vastainen.

Ihminen on ennen kaikkea laumaeläin, vaikka meissä on hallitsevia yksilöllisiä luonteenpiirteitä. Prosentuaalinen osuus mistä tahansa otannasta sisältää henkilöitä, joilla on luonnollinen taipumus toimia johtajina. Nämä luonteenpiirteet, jotka saattavat olla hyvinkin voimakkaita, joutuvat nykyjärjestelmässä jatkuvaan ristiriitaan opettajakunnan ja koko koulujärjestelmän kanssa. Johtajuuteen taipuvaiset nuorethan ovat jatkuva uhka opettajakunnan luomalle tyrannialle ja yksinvallalle. 

Itse jouduin taistelemaan kouluvuoteni opettajakuntaa vastaan. En ollut valmis hyväksymään asetettuja johtajuuksia ja samalla tunsin tarvetta säilyttää oman vaikutusvaltani ja johtajuuteni suhteessa muuhun ryhmään. Itse olin liian nuori ymmärtämään asetelmaa, saatika, että erilaisuuttani olisi tunnustettu, hyväksytty tai autettu kehittymään. Olin jatkuvassa pakotetilassa, joka johti avoimeen kapinaan: seurauksena oli "häiriöluokitus", sosiaalisia ongelmia ja mm. koulukiusaamistilanteita. Uhkana oli täydellinen syrjäytyminen heti peruskoulun päätyttyä.

Oman peruskoulun epäonnistuminen mahdollisti jälkeenpäin oivaltamaan monia syy-yhteyksiä siinä miten tuhoisa tapahtumaketju olisi ollut vältettävissä.

 

Syväjohtaminen ulotettava peruskoulujärjestelmään

Armeijassa taistelu yhteiskunnan pakottamia johtajuuksia vastaan kärjistyi ensin täydelliseen räjähdyspisteeseen, joka kuitenkin opettavaisten tilanteiden kautta laukesi vahinkoa aiheuttamatta. Puolustusvoimien antaman ryhmäkasvatuksen avulla taipumukseni saivat ohjausta ja tukea – ryhmän hyvinvoinnin vastuunkannosta ansaitsi kiitosta, ja luonteeni sisältämä tehtävänkantokyky sai tarvitsemaansa koulutusta. Armeijakokemukset pelastivat minut syrjäytymiseltä.

Yhteisöllinen soturiluonteeni oli siis koko peruskouluajan ollut uhka opettajien luomalle järjestykselle, mutta vihdoin se osoitti hyödyllisyytensä ja tarpeensa. Jälkeenpäin ei voi olla ihmettelemättä järjestelmämme puutteita – sillä kaltaiseni voimakasluontoiset kaverit kuuluisivat jo nuorella iällä vastuunkantajiksi, ryhmänjohtajiksi, ja vaikka metsäleireille purkamaan luonteelleen ominaisia kykyjä. Nyt turhautuminen purkautui kouluväkivaltana, riitoina, ilkivaltana ja kapinana.

Ikävä kyllä kävin armeijan ennen Puolustusvoimien kenties merkittävintä uudistusta, jonka se on sotien jälkeen on kokenut: syväjohtamisen aikakautta. Sain tähän mullistavaan asennekasvatukseen perehdytyksen reservin koulutuksena vasta 2000-luvulla. Perinteinen johtajuus armeijassa onkin muokkaantunut modernilla tavalla ohjaukseksi ja ryhmän johtaminen siirrettiin ryhmän edestä sen keskelle. Vastuu on säilytetty, mutta keinot ovat inhimmillistyneet. Pakotteiden sijasta peräänkuulutetaan tukemista ja palkitsemista. 

Puolustusvoimat kehitti johtajakoulutustaan pitkään ja hartaasti, vaikka nyky-yhteiskuntamme ryhmäkasvatus liike-elämän puolella oli alkanut jo -80 luvun puolivälistä alkaen – tällöin tarkastettiin työryhmien ja työnjohtajuuden asetelma. Työnjohtaminen siirrettiin työtehtävien edestä niiden keskelle. Armeija piti kuitenkin tiukasti kiinni vanhasta preussilaisesta "sotaa johdetaan edestä" -asetelmastaan ja simputus oli vielä 90-luvun intissä arkipäivää.

Vaikka peruskoulu onkin muuttunut omista vuosistani, varmasti parempaan suuntaan, ja ainakin toivon niin – perusasetelma ja toteutustapa on kuitenkin yhä muuttumaton. Luokkia johdetaan edestä ja se synnyttää perustavanlaatuisen ristiriidan.

Peruskoulu-uudistuksen pitäisikin alkaa opettamisen asetelmasta, aivan kuten armeija uudisti oman koulutusjärjestelmänsä. Olisi rohkeasti kyseenalaistettava opettajan status luokan johtajana ja antaa ryhmälle suurempi liikkumistila kaikilla oppimistyön sektoreilla. Syväjohtaminen olisi ulotettava peruskouluun ja opettajien on luovuttava pakkovaltaisesta asemastaan - astuttava ryhmän keskelle ja keskityttävä ohjauksellisiin tehtäviin. Ryhmän hyvinvointi ja yhteinen onnistuminen on asetettava oppimisen ja sen arvioinnin keskiöön.

 

Uusi uljas peruskoulu - esikoulu ja ala-aste

Millainen voisi olla peruskoulu-uudistuksen kokema ja yksilötaitojen lisäksi myös ryhmädynamiikkaan panostava peruskoulujärjestelmä?

Teoreettiseksi tavoitteeksi kansansivistykselle pitäisi ottaa vanha ja hyväksikoettu perustavoite: Puolet yksilötaitoja ja puolet ryhmätaitoja. Nykyisellään yhdeksänvuotista ja yksiviivaista koulumallia pitäisi jaksottaa uudestaan, ottaen huomioon ihmisten henkisen kehityskaaren, luoden opetusjärjestelmään sen kaipaamaa vaihtelevuutta ja mielekkyyttä. Pakotteiden sijasta palkitsemista ja tukemista. Nuorten sitoutoutuskeinot osaksi opetussuunnitelmaa olisi mietittävä uudelleen.

Esikoulun ja ala-asteen säilyttäisin melkolailla nykyisellään. Esikouluhan valmentaa kouluvuosiin. Tietenkin leikkimistä, pelejä ja kerhotoimintaa olisi tarkasteltava ala-asteikäisille huomioiden ylempien luokkien haasteita. Pääasia ensimmäisillä kouluvuosilla on kuitenkin perustaitojen ja tietojen opettaminen: lukeminen, laskeminen ja yleistiedot ja -taidot. Näkemykseni mukaan ensimmäiset viisi opetusvuotta riittävät näiden perustaitojen kouluttamiseen ja lasten varhaisen iän huomioidessa myös perinteinen opettaja - oppilas asetelmasta tuntuu perustellulta.

Suurin ja tärkein uudistus tulee vastaan siirryttäessä ala-asteelta ylä-asteelle, ja liittyy siihen millaiseksi koulun tulisi kehittyä lasten kasvaessa nuoruusikäänsä.

 

K-Vuosi

Kuudennen vuosiluokan oppilaiden tulisi kokea "K-vuosi" - eli teoriaopetuksen välivuosi. Tavallaan kyseessä olisi uusi esikoulu ennen uudistettua ja seuraavaa kouluastetta, joka muuttuisikin K-vuoden jälkeen ryhmätyömuotoiseksi. K-vuonna, kun perustaidot ja -tiedot olisi opittu, alkaisi uusi opetusjakso, joka polkaistaisiin käyntiin ryhmäkasvatuspainotteisella opetusvuodella. Tämä voidaan nähdä myös palkkiona ensimmäisestä viidestä suoritetusta peruskouluvuodesta. Välivuosi aineopetuksessa antaisi lisävoimia tulevaan ja helpottaisi sisäistämään sekä kunnioittamaan aiemmin opittua.

K-vuonna opettaja lakkaisi olemasta ryhmän johtajana ja kouluryhmistä valikoitaisiin ryhmän vanhimmat ensimmäistä kertaa johtamaan ja kantamaan vastuuta koululuokkien opetustavoitteista. Alkuun varsinkin vapaaehtoisuudella olisikin suuri painoarvo vastuita ja tehtäviä jaettaessa. Opetusvuoden onnistumisen arviointi olisi ryhmäsuoritteisiin keskittyviä ja yksilötasolla arvioitaisiin lähinnä luonteenpiirteitä ja lahjakkuuksia, liittyen tulevien vuosien opintosuunnitelmiin.

K-vuonna luvassa olisi mm. urheilujoukkueiden perustamista, teatteriesityksen valmistaminen, yhdistystoimintaa, työsuoritteita, orkesterin perustaminen ja vaikkapa koko ryhmätyönä selvitetyn lukuvuoden kruunaama metsäleiri kansallispuistossa. Vastuunkantoa ja johtamisvaatimusta annettaisiin ryhmille ja niiden suorituksissa tukea antavat ohjaajat sparraisivat ryhmiä niiden keskeltä käsin.

Oppimiskyky on kenties 6-luokan iässä parhaimmillaan. Kokemusrikas vuosi kehittäisi ryhmähenkeä ja opettaisi oppilaita tunnistamaan omia ja ystäväpiirinsä vahvuuksia sekä heikkouksia. Näille tiedoille ja taidoille onkin käytttöä kun siirrytään yhä vaativammalle ylä-asteen aikakaudelle.

 

Ylä-aste

Seitsemännestä luokasta alkaisi uusi peruskoulu, jossa ryhmän oppimisvaatimukset ja yksilöiden opetustavoite yhdistettäisiin toisiinsa. Koululuokkien työskentelystä ja sosiaalisesta johtamisesta vastaisi demokraaattisesti valikoituneet luottamusoppilaat, jotka yhdessä luokkien varaluottamusmiesten kanssa kävisivät rutiininomaista neuvonpitoa luokkien ohjaajien (opettajien) kanssa opetustavoitteiden toteutumisesta. Koululuokkia johdettaisiin käytännössä demokratiasta tutuin keinoin ja vastuun kantamiseen kiinnitettäisiin painoarvoa. Huolenpito järjestyksestä ja tavoitteiden toteutumisesta jaettaisiin ryhmän kesken. Nuorille annettaisiin siis vastuuta omasta työskentelystä ja opetustyön järjestelyistä.

K-vuoden opetusten mukaan eri luonteenpiirteet saisivat valinnaisaineisiin ja kerhotoimintoihin hyvät ja itselleen sopivat hakeutumismahdollisuudet. Yläasteen työskentelymalli vastaisi historiallista suomalaisen kansansivistyksen esikuvaa: aamupäivät lukuaineita, iltapäivät ryhmätyötä. Iltapäiväkerhoista tulisi kiinteä osa peruskoulun opetusvaatimusta.

Ylä-asteen oppimismäärän pitäisi tukea paremmin taideaineiden kasvatusta ja liikunnallisuutta. Mielikuvitukselle ja itseoppimiselle pitäisi antaa yhä enemmän tilaa. Teknisten apuvälineiden kehitys pitäisi huomioida opetusvaatimuksissa. Nykyaikainen tietoverkko ja teknistynyt yhteiskunta vaatii yhä vähemmän tarvetta ulkomuistipohjaiseen kirjaoppimiseen. Ylä-asteen oppilaat voisivat toimia mm. ala-asteen oppilaiden leikinohjaajina, joka antaisi kokemuspohjaista lisäkoulutusta ohjaajatehtävistä ja parantaisi ryhmäkasvatuksen jatkuvuutta.

Koska lukuaineiden opetuksesta karsiutuisi uudessa mallissa aikaa, olisin valmis pidentämään yläasteen kestoa lisävuodella, jotta tarvittava aineopetuksen tuntimäärä säilyisi. Tällöin peruskoulu kestäisi kokonaisuudessaan kymmenen vuoden ajan, joista neljä viimeistä olisivat ylä-astetta.

Viimeinen kymppiluokka tulisi olla työmaailmaan ja yhteiskuntaan sopeuttamisen jakso. Tällöin esittäytyisivät jatko-opintomahdollisuudet ja ammattinvalinnan vaihtoehdot. Myös esimerkiksi ryhmätyönä toteutettavat yrittäjyysopinnot olisivat osa viimeisen peruskouluvuoden antia. 

Viimeisellä vuosiluokalla pitäisi tapahtua aseettoman sotilaallisen koulutuksen osio, jossa Puolustusvoimien kouluttajat kertoisivat ja esittelisivät asevoimien tehtäviä ja perehdytysjaksolla nuoret saisivat tarvitsemansa tiedon mm. eri aselajien toiminnasta liittyen odotettavissa olevaan varusmiespalvelukseen. Samoin siviilipalvelus tulisi esitellä tasapuolisena vaihtoehtona. Tämä takaisi kullekin sopivan koulutushaaran löytymisen ja yhteiskuntapalvelun paremman onnistumisprosentin.

Myös muiden viranomaisten toiminta, kuten rajavartiolaitoksen, terveydenhuollon, vanhustenhuollon, poliisin ja pelastustoimen olisi syytä esittäytyä nuorille osana peruskoulujärjestelmän tarjoamaa yhteiskunnallista yleistietoa. Lukioikäisille pidetyt turvakurssit ovatkin hyviä opetusmallin pohjakokemuksia.

 

Peruskoulu-uudistuksen hyödyt

Nykyinen peruskoulu on yllä esitettyyn nähden mielikuvitukseton ja laitostunut. "Nuoret käsitellään", mutta he käsittelevät niissä aivan liian vähän itseään ja omia luonteenpiirteitään, saatika sosiaalisen piirinsä ongelmia tai mahdollisuuksia. Samoin ympäröivä yhteiskunta jää vieraaksi. Yllä esitetty uusi jaksotus ja mm. opettajuuksista luopuminen ylemmillä vuosiluokilla olisi uuden lähestymistavan ydin, joka ottaisi huomioon ongelmia aiheuttavat osa-alueet – johtajuuden, vastuuajattelun ja sosiaalisen kehittymisen.

Kun luokkien sisältä syntyisi sen vertaisjoukon tunnustama "vanhimmuus", myös keskustelukanava oppilaisiin ja ongelmiin vahvistuisi ennalta ehkäisevällä tavalla, eikä sosiaalisia paineita pääsisi syntymään. Koulukiusaajista tulisi ryhmiensä vartijoita, sillä ryhmän toimintakyvyn varmistaminen, ylläpito ja parantaminen vaativat ryhmän hyvinvoinnin jatkuvaa huomioimista. Luokkien vanhimmat tietäisivät missä mennään, ja ohjaajille tulisi tietoa sieltä missä ongelmia esiintyy.

Aikuisilla olisi tehokas ja uusi lähestymistapa nuoriin, joka myös supistaisi kasvanutta kuilua eri sukupolvien välillä. Kanssakäynti ja opetustyö perustuisi keskinäiseen kunnioitukseen. Opettajien olisikin siis ensimmäiseksi hyväksyttävä uusi asemansa ryhmien ohjaajina ja kilpailu vallasta olisi saatava loppumaan – uusi valtajako olisi taattava ryhmälle demokraattisin perustein. Mitä nyt peräänkuulutan, on siis karttakepistä luopumista ja luokkien pulpettien järjestelemistä uudelleen.

Ryhmä on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Mutta koska heikoimmallakin lenkillä toisessa tilanteessa saattaa hyvinkin olla luonteenpiirteitä, jotka tekevät hänestä kaikkein vahvimman pelastajan – erilaisuus hyväksyttäisiin entistä paremmin. Ryhmän on opittava tuntemaan vahvuutensa, ja sille on luotava kokemusrikkaita oppimistilanteita, jossa nuoria opetetaan hyödyntämään omia ja ryhmänsä voimavaroja.

Kaikki alkaa leikeistä, mutta kaikille tämä hedelmällinen ryhmän oppimisprosessi on jatkuva koko loppuelämän. Niin, ja samalla tietenkin voimistuisi myös "unelma nimeltä Suomi"

Janus Putkonen @ 1.4.2012 1:15